Vuosi sitten ilmestyneet Sun ja Moon uudistivat roolipelisarjaa näennäisen rohkeasti katkaisemalla ikiaikaisen kaavan salimerkkejä tavoittelevasta päähenkilöstä. Tuoreen taskuhirviökouluttajan eteen asetettiin sen sijaan joukko Alolan saaristolle ripoteltuja haasteita, jotka koostuivat kevyistä pulmista ja voimakkaan toteemi-pokémonin päihittämisestä. Uusimmat Ultra-versiot kertovat nyt saman tarinan muutamalla uudella yksityiskohdalla ja muutoksella höystettynä.
Nyhdetään nappulaa nostalgianiiloilta
Uudistuslistalta alleviivattiin erityisesti tarinaan lisättyä lukua, jonka keskiössä juonittelee eräs nostalgista kutkutusta aiheuttava rikollisjärjestö. Uusi tehtävä sijoittuu päätarinan jälkeiseen aikaan, joten Alola-veteraanien on kahlattava suurimmaksi osaksi tuttu, vajaan 30 tunnin seikkailu alusta loppuun päästäkseen käsiksi merkittävimpään lisämateriaaliin. Varsinaista kiirettä ei kuitenkaan ole syytä pitää, sillä Rakettiryhmän paluu jää kaikilta osin päätarinan varjoon. Kyseessä on parin tunnin mittainen pomotappelukokoelma, jota on maustettu hellästi muutamilla pulmilla ja kierrätetyillä ympäristöillä. Kokemus jättää kylmäksi kaikki muut paitsi suurimmat nostalgiakiihkoilijat ja Ice Beamin nenäänsä ottaneen oman pokémon-kaverin.
Toinen myyntivaltiksi nostettu temppu on mahdollisuus matkustaa eri ulottuvuuksiin ja napata siinä samassa legendaarisia taskuhirviöitä. Potentiaalisen jännittävältä kuulostava ominaisuus on todellisuudessa vain hupaisan tökeröillä liikkeentunnistuskontrolleilla varustettu lentelypeli, ja uudet maailmat puolestaan piskuisia taisteluareenoita.
Muilta osin uusintajulkaisua on yritetty oikeuttaa sekalaisella pikkusälällä. Yksinkertainen surffausminipeli, vaihtelevampi hirviövalikoima, mahdollisuus napsia valokuvia olioistaan sekä muutamilta osin syvennetty tarina ovat kaikki kivoja kikkoja, mutta eivät riittäviä syitä palata tropiikkiin täysihintaisella matkalipulla.
Erinomainen ensikertalaisille
Jos Ultra-painos on pelaajansa ensimmäinen reissu Alolaan, odottaa perillä kuitenkin hyväntuulinen ja paikoin esimerkillinen lasten roolipeli.
Seikkailu runtelee kilpailevat sarjat rumaan kuntoon varsinkin hahmojen ja tarinapuolen osalta. Juonikuvioita ja uusia tuttavuuksia riittää, mutta kokonaisuus pysyy silti tyylikkäästi kasassa, eikä meno ole aivan yhtä lauhkeaa kuin lajityypin kunnianhimottomissa kyhäelmissä yleensä. Hävetä ei tarvitse maailmankaan osalta, vaikka saariston pikkukylät tuntuvatkin turhan koneellisesti kyhätyiltä. Ympäri maita ja mantuja on piilotettu mukava määrä elämää valottavia yksityiskohtia, ja seikkailusta kykenevät nauttimaan myös varttuneemmatkin tatinpyörittelijät.
Mielekästä ja mieletöntä tekemistä riittää runnottavaksi myös tarinan ulkopuolella – varsinkin jos on halukas keräämään kaikki tarjolla olevat otukset tai kehittämään joukkoaan verkkokarkeloita varten. Aiemmissa kappaleissa mainittujen puuhien lisäksi kouluttaja voi esimerkiksi koetella kykyjään parissa eri turnauksessa ja suorittaa pääosin tiettyjen otusten nappaamiseen perustuvia sivutehtäviä. Verkkoaktiviteetit keskittyvät puolestaan irrallisen festivaalialueen ympärille, jossa voi taisteluiden ja vaihtokauppojen lisäksi käyttää pelin sisäistä valuuttaa erilaisiin esineisiin.
Sarjan yli 20-vuotisen historian ajan lähes muuttumattomana säilynyttä taistelumekaniikkaa ei ole tökitty tikulla tälläkään kertaa, joten vuoropohjaiset ja hidastempoiset mittelöt kärsivät yhä yksinkertaisuudestaan. Kun taustalla piilevään, astetta syvällisempään kerrokseenkaan ei kampanjan puitteissa pääse uppoutumaan, jää mäiskintä melko mitäänsanomattomaksi muiluttamiseksi.
Pomotappeluiden vaikeustaso on sentään hilattu tavallista korkeammalle, minkä ansiosta toiminta ei pelkisty täysin A-näppäimen pahoinpitelemiseksi. Taskuhirviöt jaloilleen palauttaville esineille tulee siis käyttöä jo ennen tarinan viimeisiä matseja. Alolan uutuutena esitellyt ja nyt uusia variaatioita saaneet Z-hyökkäysliikkeet jäävät yhä laihaksi mausteeksi, joka ei hieman eltaantunutta litkua pelasta. Puutumisprosentit pysyvät silti suurimmaksi osaksi suositusrajojen alapuolella, sillä taisteluita annostellaan pääosin sopivasti.
Priimaa ja pirtelöä
Paikoin jopa kliinisen tasaisella tyylillä toteutetut ympäristöt ja hahmomallit näyttävät hyvältä 3DS:n ruudulla. Väliesityksissä huomio kiinnittyy kuitenkin aina ajoittain hahmojen robottimaiseen jäykkyyteen. Taisteluiden tiimellyksessä rautakanki on onneksi suurimmaksi osaksi revitty niskasta, vaikka osapuolten välisen kontaktin puute on usean hyökkäyksen kohdalla ikävä kauneusvirhe. Ruudunpäivitys läpäisee omalta osaltaan testit niin kauan kuin kentällä on vain kaksi oliota. Useampi eläin aiheuttaa päivitystahdin puolittumisen lisäksi turhauttavia lataustaukoja hyökkäyskomentojen ja niiden toteutumisen välille, mikä tekee jo valmiiksi verkkaisista mittelöistä entistä turhauttavampia.
Vaan äänimaailma se vasta kaksiteräinen Honedge onkin. Musiikkipuolella Game Freak luottaa miellyttävän rohkeisiin ja monipuolisiin valintoihin, jotka painuvat mieleen ja luovat onnistuneesti tunnelmaa kerta toisensa jälkeen. Taskuhirviöiden yksinkertaisista piipityksistä koostuvat äännähtelyt sen sijaan ovat aivan vääränlainen tuulahdus 90-luvulta. Ääninäyttelyä ei sarjalle ominaiseen tyyliin kuulla laisinkaan.
Sunin ja Moonin uudet painokset ovat tyhjiössä neljän tähden roolipelejä. Reaalimaailma on valitettavasti yhtä arvosanaa karumpi paikka, sillä tätä rahastusta ei edes söpö ja sympaattinen Nintendo puhu kukkasiksi.
