Retrolinjaa etsiessä
Monet varmasti muistavat Teini-ikäiset Mutantti Ninja Kilpikonnat 1990-luvulta ennen kaikkea tv-sarjasta, mutta myös Konamin kehittämistä videopeleistä. Kolikkopelihalleissa kilpikonnat tappelivat mätkintäpelien tyyliin mies miestä vastaan, kun taas 8-bittisellä Nintendolla nähtiin pari kolikkopeleistä poikkeavaa tuotosta. Teenage Mutant Ninja Turtlesin ykkösosassa kilpikonnat etenivät sivuttain, kuten vanhoissa NES-seikkailupeleissä siivoten kaiken elävän tieltään, ja kakkososassa noustiin viemäreistä kadulle tappelemaan Final Fightin tyyliin. Konamin Teenage Mutant Ninja Turtlesin taskuversiossa on yritetty hakea samaa linjaa kuin ensimmäisessä NESin kilpikonnaseikkailussa. Toisin sanoen toiminta on pohjimmiltaan yksinkertaista, ja kolmiulotteisuuden sijaan pelaaja etenee 2d-ympäristöissä.
Yksinkertaista mätkintää
Teenage Mutant Ninja Turtlesissa on tasoja yhteensä hieman päälle 20. Ne koostuvat jokaisen kilpikonnan - Leonardon, Donatellon, Michelangelon ja Raphaelin - omista seikkailuista. Kullakin nelikon jäsenellä on pelattavana viisi tasoa, joiden joukosta löytyy tavallista perusmätkintää, Donatellon keksintöjä hyödyntäviä omalaatuisia tasoja ja pomotaisteluja. Lopuksi, kun kilpikonnien omat seikkailut on selvitetty, on aika kohdata Silppuri. Peliin on yritetty tuoda syvyyttä tekemällä eroavaisuuksia nelikon jäsenien välille. Esimerkiksi Michelangelo osaa hyppiä seinältä toiselle ja Donatello käyttää aseena toimivaa Bo-keppiään tukena pitemmille loikille. Valitettavasti lähes kaikki eroavaisuuksista ovat vain kosmeettisia, eikä niitä hyödynnetä kuin lyhyissä loikintaosioissa.
Suurin osa pelin kentistä on perusmätkintää, jossa pyritään selviytymään Silppurin vihollisarmeijoiden edessä edeten sivuttain joko oikealle tai vasemmalle. Apuna taistelutilanteissa kilpikonnilla on luonnollisesti oma tunnusomainen aseensa, jonka käyttö onnistuu B-nappia painamalla. Taistelusysteemiin on yritetty tuoda monipuolisuutta parilla lisähyökkäyksellä: olkanapista sankari tekee tehokkaan hyökkäyksen, josta menettää hieman myös itse energiaa, ja B-nappulaa pohjassa pitämällä kilpikonna tekee voimakkaan, mutta hitaasti latautuvan hyökkäyksen. Valitettavasti pelissä toiminta menee usein vain yhden napin takomiseksi, sillä lisähyökkäysten käyttäminen ei ole loppujen lopuksi kovin kannattavaa. Paljon hyvää pelille olisi varmasti tehnyt jonkinlainen kombosysteemi, joka olisi vaikkapa hyödyntänyt työttömänä olevaa toista olkanappia. Tällaisenaan toiminta jää kuitenkin yksinkertaiseksi, ja se alkaa puuduttaa hyvin nopeasti. Pomotaistelutkaan eivät ole pelissä mitenkään mairittelevia, ja suurin osa niistä on melko helppoja. Loppuvastuksien kohdalla ei ole yritettykään keksiä mitään omaperäistä, vaan vanhoja hyviksi todettuja kaavoja noudatetaan. Yksi poikkeus sentään löytyy, sillä Donatellon taistelu paria näkymätöntä loppuvihollista vastaan on melko toimiva ja omaperäinen.
Pelin parhaisiin osuuksiin kuuluvat hieman tavallisuudesta poikkeavat tasot, joissa pelaaja saa ohjattavakseen erilaisia Donatellon keksintöjä. Niissä kilpikonnat pääsevät käyttämään monenmoisia härveleitä aina moottoripyörästä rullalautaan asti. Tällaiset tasot tasapainottavat hyvin pelikokemusta ja ne poikkeavat mukavan paljon tavallisesta toiminnasta. Niissä mallia on jälleen haettu vanhoista peleistä: esimerkiksi Donatellon riippuliito-osuus tuo mieleen 2d-ajan avaruusräiskinnät. Jokaisella hahmolla on yksi keksintöä hyödyntävä taso, ja syöttämällä peliin koodeja, saa avatuksi viisi ylimääräistä moottoripyörällä ajettavaa kenttää. Niissä kilpaillaan ennen kaikkea aikaa, mutta myös tekoälyn ohjastamaa kuskia vastaan.
TV-sarjan hengessä
Teini-ikäisten Mutantti Ninja Kilpikonnien kujeilut tarinallisesti on onnistuttu hyvin siirtämään kannettavaan muotoon. Pelin tasoja alustetaan aina juonipätkillä, joissa selvitetään, kuinka voimassaolevaan tilanteeseen on päädytty. Tv-sarjan henki toimii myös taskukonsolilla, ja esimerkiksi kilpikonnille ominainen huumori toimii Game Boy Advancella mainiosti. Leonardolla on tapana suuttua kinastelutilanteissa, kun Michelangelo ja Raphael riitelevät kuin murrosikäiset veljekset. Dialogi on pääasiassa toimivaa, mutta välillä sitä tuntuu olevan vähän liikaakin. Peliajasta kuluu nimittäin melkoinen osa pelkän tarinan seuraamiseen, ja loppujen lopuksi pelin läpipeluuseen kuluu vaivaiset kolmesta neljään tuntia. Pari tuntia voi vielä laskea päälle, mikäli on kiinnostunut keräämään tasoihin piilotettuja timantteja, jotka avaavat lisämateriaalia. Uudelleenpeluukaan ei enää ensimmäisen läpipelaamisen jälkeen kiinnosta, sillä mitään uutta ei ole enää tarjolla.
Sen sijaan audiovisuaalisesti peli on onnistunut. Graafinen puoli edustaa sarjakuvamaista sekä värikylläistä tyyliä, ja pelissä on sitä samaa tuntumaa kuin tv-sarjassa. Hahmoanimointi on onnistunutta, ja taistelut näyttävät yksinkertaisuudestaan huolimatta tyylikkäiltä. Välinäytöksissä käytetty kuvitus noudattaa samaa linjaa, joskin niihin olisi toivonut enemmän liikkuvaa kuvaa. Paljon ulkoasusta kertonee se, että tuotoksesta tulee mieleen SNES-aikaisten pelien värikkyys. Myös musiikki on toimivaa ja ennen kaikkea melodista. Osa kappaleista kuulostaa jopa hieman mielipuolisilta, mutta vain positiivisessa mielessä. Kokonaisuudessaan kipaleista tulee mieleen vanhojen aikojen pelit tarttuvine melodioineen.
Hukattua potentiaalia
Teenage Mutant Ninja Turtles kärsii taskukonsolilla ennen kaikkea lyhyestä pituudesta sekä toiminnan yksinkertaisuudesta. Parhaimmillaan peli tuo mieleen vanhan koulukunnan toiminnan, mutta loppujen lopuksi kyseessä on vain yksinkertainen napintakomiskokemus, jonka kohokohtiin kuuluu keksintöjä käyttävät tasot. Myös jonkinlaista moninpelimoodia jää kaipaamaan, sillä sellainen sopisi tuotokseen mainiosti. Asiaan on luvassa korjausta ensi jouluksi, sillä silloin on tiedossa kilpikonnien toinen Game Boy Advance -seikkailu. Eikä jatko-osa ole tässä tapauksessa huono asia, sillä ykkösosassa on kieltämättä potentiaalia hyväksi peliksi asti. Tällaisenaan Teenage Mutant Ninja Turtles ei ole kuitenkaan kannattava hankinta.
