Roolipeleistään tunnettu Square-Enix yllättää uutukaisellaan pahemman kerran. Kyseessä on raaka toimintapeli, jossa oikeutta jaetaan kylmällä teräksellä ja lohikäärmeen tulella. Ihan heti ei tule mieleen, että sama yhtiö olisi tehnyt myös Final Fantasyt, sillä Drakengard on hahmoiltaan ja juoneltaan todella synkkä. 13 lukua sisältävä peli on alusta loppuun asti vaikea, sekasortoinen ja itseään toistava. Mitään vapaamuotoista seikkailua maailmankartalla ei ole, saatikka kyliä, joissa vierailla tai kauppoja, joissa käydä ostoksilla. Pelin 13 lukua on jaettu useisiin jakeisiin, joita pääsee pelaamaan aina uudestaan, mikäli halua kehittää kykyjään, etsiä aseita tai muuten vain pistää porukkaa kasaan. Suoran toiminnan kruunaa runsaasti roiskuva veri, jota suihkuaa kuin samurai-leffoissa konsanaan.
Sopimus lohikäärmeen kanssa voi olla kohtalokas, oi nuori Caim
Pelin maailmassa on sota meneillään kahden vallan, Unionin ja Imperiumin kesken. Nuoren prinssin, Caimin, linna on hyökkäyksen alla. Pahasti haavoittuneena Caim saapuu linnaansa, ja huomaa keskellä sen pihaa lähes kuolleen lohikäärmeen, joka on seivästetty maahan kiinni. Polttava raivo valtaa Caimin ja muistot hänen vanhemmistaan nousevat pintaan, sillä juuri lohikäärme surmasi aikoinaan hänen vanhempansa. Hän kohottaa miekkansa ja on valmis surmaamaan lohikäärmeen. Lohikäärme tajuaa tukalan tilanteensa ja ehdottaa Caimille sopimusta: kummatkin saisivat pitää henkensä, mutta jakaisivat saman sydämen ja tulisivat yhdeksi. Tästä alkaa julman prinssin ja ylpeän lohikäärmeen taistelu pahaa Imperiumia vastaan.
Saman energiapalkin jakavat Caim ja lohikäärme käyvät lukumäärältään ylivoimaista vihollista vastaan, mutta suunnaton viha Caimin sisällä ja lohikäärmeen valtava voima pyyhkivät vihollisen kuin vihollisen pois tieltä. Pelimekaanikka on yhtä kuin Panzer Dragoon + Dynasty Warriors. Tasot on jaettu kahteen eri tyyppiin, joissa toisessa lennetään lohikäärmeellä ála Panzer Dragoon ja toisessa lahdataan vihollisia maankamaralla tyyliin Dynasty Warriors. Aina ei silti Caimin miekan mahti riitä suuria vihollisjoukkoja vastaan. Tällöin saa select-nappia painamalla lohikäärmeen allensa ja suuren edun maata tallaavia vihollisia vastaan. Sääliksi käy toivottomia Imperiumin sotilaita, jotka kärventyvät purppuran tulimyrksyn alla.
Jousiampujat ja muut pitkänmatkan aseita käyttävät kannataa silti päästää päiviltä muutamalla miekan sivalluksella, sillä ne tekevät lohikäärmeelle paljon vahinkoa sekä saattavat pudottaa Caimin tuliliskon selästä.
Vaikka jatkuva miekan heiluttelu onkin itseään toistavaa hommaa, tekee suuri määrä erilaisia aseita siitä silti miellyttävää. Eri aseita löytää pitkin ratoja arkuista, osa arkuista on hyvin piilossa, osa taas ilmestyy vihollisia kukistamalla. Neliötä näpyttämällä Caim suorittaa kombon, jonka pituus kasvaa aseen kehittyessä. Joka aseella on myös oma erikoisliikkeensä, joka tekee massiivista vahinkoa kaikille ympärillä oleville. Kombojen pituus, aseen tuottama vahinko ja taiat kehittyvät aina, kun ase nousee yhden tason. Torjuminen ja pyörähdys sivulle ovat myös Caimin liikevarastossa, tosin niitä tulee käytettyä harvoin, sillä hullun lailla hakkaaminen on aina nopein ja varmin tapaa kukistaa viholliset. Pieni taktikointi ei ole silti kuin hyväksi, sillä tappamalla vihulaisten komentajan ryhmä menettää hieman taistelumoraaliaan ja tulee heikommaksi.
Citius, altius, fortius!
Heti seikkailun alussa Furiaen ja Caimin matkaan liittäytyy Inuart niminen nuori mies, joka on palavasti rakastunut Furiaeen. Nämä kolme ovat ystäviä jo entuudestaan ja pelin edetessä hahmojen välille syntyy ihmissuhdedraama, joka haastaa dramaattisuudessaan antiikin tarinat traagisista prinsseistä. Drakengardin vahvimpia osa-alueita onkin juuri tarina ja hahmojen kasvaminen persoonina. Kolmen päähahmon lisäksi pelin edetessä vastaan tulee mitä erikoisimpia henkilöitä, jotka tarjoavat apuaan Caimille hänen taistelussaan Imperiumia vastaan. Nämä henkilöt tulevat taistelussa apuun tarvittaessa ympyrää painamalla ja taistelevat, kunnes kuolevat joko vihollisen iskuihin tai menettävät jatkuvasti tyhjenevän energiapalkkinsa. Aivan kuten Caim, niin myös apulaiset ovat tehneet sopimuksen taikaolennon kanssa. Caimia auttavien ystävien erikoisliike onkin taikaolennon kutsuminen hetkeksi apuun. Sekä lohikäärme että Caim kasvavat tasoja pelin edetessä ja tulta syöksevä apulainen vaihtaa myös ulkomuotoaan, jälleen kerran tyyliin Panzer Dragoon. Aina ei ole pakko käyttää voimakkainta lohikäärmeen muotoa, ja haastetta kaipaavat voivatkin valita lohikäärmeen muodon ennen tehtävää.
Pelin kontrollit toimivat mallikaasti, tosin lentely-tehtävissä lohikäärme kääntyy välillä aivan liian hitaasti ja silloin rapisee niskaan jos jonkinmoista vammoja aiheuttavaa. L1- ja L2-nappeja painamalla yhtä aikaa on mahdollista tehdä 180 asteen käännös, joka tulee tarpeeseen enemmän kuin usein. Eräs tuttu lapsus on Drakegardiin jäänyt pelaajia ärsyttämään, nimittäin ongelma kuvakulmien kanssa. Lähes aina kuvakulma on niinkin huono, että vihollisista joutuu ottamaan paljon etäisyyttä, jotta pystyy suorittamaan epätyylikkään ja ei-niin-käytännöllisen u-käännöksen. Toisin sanoen aina, kun viholliset jäävät Caimin selän taakse, on u-käännös paikallaan. Näkyvyyden ulottumattomissa olevien vastusten kimppuun käyminen toki onnistuu karttaa katsomalla, missä viholliset näkyvät keltaisina pisteinä. Tällainen ratkaisu ei ole silti kovin käyttäjäystävällinen ja turha säätäminen kuvakulmien kanssa on puuduttavaa ja aikaa vievää.
Oikeaa analogista tattia pohjaan painamalla kuvakulma kääntyy hieman, mutta ei tarpeeksi. Toinen hieman häiritsevä tekijä on piirto-etäisyys, joka on Drakengardissa todella lyhyt. Viholliset tulevat usein näkyviin vasta konflikti-etäisyydellä, jolloin tuleva vihollinen onkin todellinen yllätys. Hyvä tyyli on juosta kohti vihollisia, tarkistaa mitä on vastassa, peruuttaa hiukan ja aseistautua taisteluun sopivasti. Pelin laajasta asevalikoimasta löytyy kättä pidempää aina moukareista katanoihin, ja oikean aseen löytäminen kutakin vihollistyyppiä vastaan on avain nopeaan sekä turvalliseen voittoon.
Majesteettinen ja, ah, niin kaoottinen musiikki
Jos jokin asia Drakengardissa tekee siitä lajityypistään – tai yleensäkin muista peleistä poikkeavan - on se sen musiikki. Keskimäärin kahden ja puolen minuutin kappaleet ovat kaunista kuunneltavaa, ja aiheuttavat syystäkin maailmanlopun visioita pääkopassa. Vastaavanlainen musiikki oli minulle aivan uutta, ja yleensä pirteistä musiikeista tunnettu Square-Enix yllätti täysin. Ongelma musiikin kanssa on se, että jokainen kappale kerkeää soida tauotta yhden tason aikana kymmeniä kertoja. Useammin kuin kerran uskoin olevani psyykkisesti samassa tilassa kuin Caim, sillä musiikki kirjaimellisesti raasti hermoja. Musiikkia voisi kuvailla klassiseksi, tosin ihan sitäkään se ei ole.
Ääninäyttely Caimin ja Furiaen ääniä lukuunottamatta on Drakengardissa kamalaa kuunneltavaa. Ylinäytellyt äänet aiheuttavat naurunpurskahduksia ja vielä, kun äänien synkkaus hahmojen huulien kanssa tulee reippaalla viiveellä, ei voi muuta kuin hymyillä sarkastisesti. Taistelun tuoksinassa miekkojen kilahdukset ja muut taistelusta lähtevät äänet ovat hyvin tehtyjä. Vastapuolen soturit kaatuvat tuskanhuutojen saattelemana vieri viereen, ja silloin tällöin Caimin raivoisat huudahdukset brittiaksentilla ovat mielekästä kuunneltavaa.
Visuaalisesti pelkistetty
Mitä olisivatkaan Square-Enixin pelit ilman näyttäviä välianimaatioita? Elokuva-alallakin häärinyt Square-Enix onnistuu myös Drakegardissa, ainakin välianimaatioissa. Upean näköiset välivideot ovat yksi syy, miksi Drakengard eroaa muista samantyylisistä peleistä ja ne onnistuvat kuljettamaan tarinaa erinomaisesti eteenpäin. Muuten Drakengard ei ole graafisesti mikään merkittävä tapaus. Muutamia taika-efektejä ja Caimin sekä lohikäärmeen animaatioita lukuunottamatta pelistä ei löydy visuaalisesti upeita miljöitä tai hirviöitä. Taistelukentät ovat yleensä tasaisia ja kuolleen näköisiä paikkoja, joissa ei yksityiskohdilla juhlita. Muutama puu saattaa olla siellä täällä, mutta mitään erikoista ei löydy muuta kuin etsimällä jos sitenkään. Squarelta tuttuja surrealistisia ja omaperäisiä vihollisia ei myöskään ole kuin muutamia. Suurin osa pahan kätyreistä onkin örkkejä, ihmisiä tai peikkoja.
Eräs hieman silmiinpistävä asia on vihollisjoukkojen liike: ryhmä vihollisia liikkuu ikään kuin yksi eikä niinkään kuin usea. Samaan tahtiin ja suuntaan kävelevät viholliset ovat hassu ilmestys, tosin hieman ryhmää kurittamalla yksiköt lopettavat samaan tahtiin liikkumisen – hetkeksi. Ruudunpäivitys pysyy tasaisena lähes aina. Ainoastaan nuolien lentäessa kohti lohikäärmettä samalla sen puhaltaessa tulta vihollisten niskaan, kaikki liike ruudulla pysähtyy lähes täysin. Onneksi vain muutamiksi sekunneiksi.
Rohkea, mutta keskinkertainen yritys
On selvää, että moni Final Fantasy-fani hankkii tämän pelin ihan vain siksi, että se on parhaana pidetyn roolipeli-saagan tallista. Suurin osa Square-Enixin peleistä lentää menestykseen Final Fantasyn-sarjan siivillä, tosin ihan ymmärrettävistä syistä. Toimintapelinä Drakengard on keskivertoa parempi, mutta Square-Enixin pelinä suuri pettymys. Drakengardia on lähes mahdoton uskoa usean loistavan roolipelin tehneen yhtiön tekeleeksi. Joka tapauksessa 13 lukua, useat valinnaiset tehtävät, 64 eri asetta ja korkea vaikeustaso pitävät silti huolen siitä, että se tarjoaa pitkän ja haastavan pelikokemuksen. Mistään mestariteoksesta ei ole kyse, mutta harvoin näin hyvään ja outoon toiminpläjäykseen törmää. Kaiken lisäksi peli on outo tavalla, jota ei voi sanoin kuvailla.
