"Warning: Do not play this game alone"
Lähinnä beat 'em upeista ja polygoni-rinnoista tunnettu Tecmo on onnistunut luomaan Project Zerolle arvonsa ansaitsevan jatko-osan, joka perii pelottavimman pelin tittelin kaikessa kauheudessaan. Tämä kauhua, ahdistusta ja makaaberia tunnelmaa sisältävä koktaili on sekoitettu aidolla osaamisella ja antautumuksella. Jo pelin ensihetkillä huomaa, että Tecmon pojat ovat saaneet sivistyksensä kauhun uudesta messiaasta, Ringusta. Kyseessä ei ole räiskintää ja väkivaltaa sisältävä selviytymiskauhupeli: Project Zero 2:ssa erimielisyydet alamaailman väen kanssa hoidetaan sivistyneesti, milläpä muullakaan kuin kameralla. Noin 10 tuntia kestävä tarina raastaa pelaajan hermoja alusta loppuun saakka sopivasti nostaen pelkoa pelin edetessä. Genren ystävät, tässä se on: uusi ihailun kohteenne ja iltojenne pelastaja. Teille muille peli tarjoaa erilaisen ja taatusti mielenkiintoisen seikkailun kaksoissisarten Mio ja Maya Amakuran kanssa. Heikkohermoisille voi hyvällä omallatunnolla antaa varoituksen poikasen ja suositella palaamista pastelli-värien iloiseen maailmaan.
Aina yhdessä? Ei.
Peli saa alkunsa rauhallisesta metsästä, jossa kaksoissisaret Mio ja Maya istuvat pienen puron juurella muistellen lapsuudenaikojaan. Vuosia sitten Maya putosi samaisella paikalla pieneltä jyrkänteeltä loukaten vakavasti jalkansa. Tytöt lupaavat, että siitä hetkestä lähtien he olisivat aina yhdessä. Mio uppoaa ajatuksiinsa ja huomaa pian, että Maya on kadonnut hänen viereltään. Kääntäen katseensa tiheään metsään hän huomaa siskonsa harhailevan puiden keskellä purppuran perhosen johdattelemana. Tapahtuneesta säikähtäneenä Mio lähtee Mayan perään tämän nimeä huutaen ohittaen kuluneen, kaksosia esittävän patsaan.
Samalla hetkellä kaikki hänen ympäriltään muuttuu: valo pimeydeksi, kukkivat puut kuihtuneiksi, vehreä maa kuolleeksi. Kun Mio vihdoin tavoittaa siskonsa näkee hän todella pelottavan ja oudon takauman. Takauman loputtua Maya on taas kadoksissa. Videopätkän loputtua pelaaja saa ohjakset käsiinsä ja tehtäväkseen etsiä Maya. Siskojen löydettyä toisensa he huomaavat kukkulalta avatuvan näkymän: pienen hylätyn kylän keskellä metsää. Tästä edespäin tyttöjen täytyy löytää tiensä pois pahan riivaamasta kylästä, ja selviytyä sen useista vaaroista sekä pulmista.
Salaperäisen ja julman rituaalin ympärille punoutuvat juonikuviot ja paljastukset ovat erityisen mielenkiintoisia. Pelaaja ohjaa paikoitellen sekä Mio ja Mayaa, mutta aina Mayan kadotessa (kyllä, hän katoaa hieman useammin pelissä) jää ohjattavaksi vain Mio. Ohjaaminen toimii ja on takuuvarmaa, hieman kankeaa, Resident Evil-liikkumista. Oikealla tatilla ohjataan Mioa, joka on siis ohjattava hahmo, ja neliötä painamalla saadaan hieman vauhtia liikkeeseen. Pieni kankeus liikkeessä saattaa joitain hieman närkästyttää, mutta Project Zero 2 tyyliseen peliin se on juuri sopivan kömpelö, jotta haamuilta karkaaminen ei onnistuisi ninjamaisen nopeasti näin ollen pudottaen tunnelmaa. Liikkuminen on toteutettu hyvin ja hahmojen liikeanimaatiot ovat upeaa katseltavaa. Tyttöjen ilmeistä jalkojen liikeratoihin on panostettu, ja esimerkiksi Mion kävellessä rappusia kiinnittää huomiota todella sulavaan kävelyyn aina vain. Jalkansa loukannut Maya ei ihan riesaksi silti jää, vaikka onkin se seuraava hahmo.
Mayan ilmeitä, liikkeitä ja puhetta tutkailemalla pelaaja saa vinkkejä paikoista, jotka ovat tutkimisen arvoisia. On upea huomata, kun Maya katselee ahdistunut ilme kasvoillaan synkkää huonetta aavistaen, että jokin katselee heitä. Pienen vierailun jälkeen huoneessa saattaa pelissä etenemiselle tärkeä haamu näyttää itsensä. Vaikka Mayalla ei ole omaa energiapalkkia, ei se tee hänestä kuolematonta: Mion tulee pitää huoli siitä, että oma energia ei putoa nollaan ja samalla suojella Mayaa aaveiden hyökkäyksiltä. Tämä toimii todella hyvin ja pitää tunnelman jännittyneenä, sekä räjäyttää sen kliimaksiin aina aaveen hyökätessä.
Ready, steady, shot!
Stereotypioiden tylsää harmaata massaa uhmaten Project Zero 2 poikkeaa muista kauhupeleistä myös taistelusysteemiltään. Kerrankin pääsee pelissä valokuvaamaan ja vieläpä taistelemaan pahuuden voimia vastaan. Ah, sitä tunnetta, kun nappaa ruman ektoplasman sielun kameraansa! Jo pelin alkupuolella tytöt löytävät hieman erilaisen kameran, camera obscuran. Tämä maagisilla voimilla varusteltu kamera on taskulampun ja aaveista varottavan tutkan ohella tyttöjen ainoa apuväline haamuja vastaan. Ei voi Tecmon poikia ainakaan omaperäisyyden puutteesta moittia: kuvaboksi on päivitettävissä ikään kuin aseet. Uusia linssejä ja erikoisvarusteita löytämällä saa kameran päivitettyä mieleisekseen. Päivitys tapahtuu aika roolipelimäisessä hengessä. Tarpeeksi haamuja kukistettua saa kerättyä ikään kuin kokemuspisteitä ja jos sattuu vielä löytämään Spirit Orbeja, voi kameransa ominaisuuksia päivitellä, muun muassa kameran herkkyyttä ja etsimen kokoa suurennettua.
Erikoisvarusteista ja -linsseistä mainittakoon kohteen pysäyttävä linssi ja voimakkaan salamavalon räpsäyttävä varuste kameraan, joista edellä mainittu toimii ikään kuin Resident Evil Remaken tikarit ja kranaatit. Ympyrää painamalla Mio nappaa kameran nassulle ja ruudulle tulee etsin. Tässä first-person tilassa tapahtuu haamujen eliminointi ja paikkojen tutkiminen. R1:stä tai X:ää painamalla Mio ottaa kuvia ja kolmiota painamalla saa käytettyä erikoislinssejä. Myöhemmin pelissä saa tavaran, joka auttaa selaamaan linssejä suoraan etsinnäkymässä, jolloin ei tarvitse valikkoa selailla. Kamera käyttää useanlaista rullaa, joista huonointa on loputtomasti ja muita rajoitettu määrä. Rulla vaikuttaa suoraan kameran tuottamaan vahinkoon ja kameran herkkyyteen. Esimerkiksi huonoimmalla rullalla kamera ei millään suostu tarkentamaan haamuja, kun taas voimakkain rulla reagoi haamun tullessa etsimeen välittömästi. Taistelusysteemi toimii pienestä kankeudesta huolimatta hyvin, ja mahdollistaa erilaisia taktiikoita eri haamuja vastaan. Joka aaveella on oma liikeratansa, jotka tulevat opetella, mikäli haluaa Fatal Framen eli todella onnistuneen ja paljon vahinkoa tuottavan otoksen.
Haamut paljastavat heikon kohtansa yleensä kerran hyökkäyksensä aikana, joten Fatal Framen saamisessa puhutaan jo pienestä reaktio-testistä. Energian ollessa hälyttävän alhaalla voi käyttää parantavia tavaroita, joita löytyy kiitettävän paljon pelistä. Jotta peli ei olisi pelkkää haamujen mättämistä, on mukana myös passiivisia haamuja, jotka eivät hyökkää päälle. Nämä yleensä juonenkululle tärkeät haamut piileskelevät irtaimiston takana ja pudottavat muun muassa avaimia, ja muita etenemiselle tärkeitä tavaroita. Ruudun oikeassa laidassa oleva tutka säteilee passiivisen haamun ollessa lähellä sinisenä ja aggressiivisen haamun ollessa lähettyvillä punaisena. Valokuvaamisen ohella mukana ovat lajityypille ominaiset puzzlet, joita tulee säännöllisin väliajoin. Suurin osa näistä on helpohkoja ja vielä suurempi osa on "etsi avain ja ovi johon se käy" -sarjan luokkaa. Puzzlet ovatkin pelin heikointa antia: useimmat ovat aivat liian helppoja ja muutama haasteellisempi, ja pidempi puzzle olisi tehnyt nannaa.
Rätinä ja kohina
Audiovisuaalisesti Project Zero 2 on todella upea: äänimaailma on karmivin koskaan ja erilaisten filtterien läpi ajetut tapahtumat ja videopätkät taidetta jo itsessään. Tecmo ei ole lisännyt peliin uuden sukupolven äänitukea, kuten Dolby Pro Logic 1/2 tai DTS, vaan peli toimii Tecmon oman ääniteknologian, ARNIS Audio Technologyn voimin. Huippuäänijärjestelmän puutteessa olevat voivat olla iloisia, sillä ARNIS luo 5.1 ympäristön ilman siihen tarvittavaa hifiä. Hienoa, käyttäjäystävällistä. Project Zero 2:ssa äänet ovat todella tärkeässä roolissa ja niitä tarkasti kuuntelemalla pelissä eteneminen, sekä haamujen löytäminen käy huomattavasti helpommin.
Musiikki on suorastaan pirullisen hermoja raastavaa ambientia ja toimii muun äänimaailman kanssa hyvässä yhteistyössä. Varsinkin taistelutilanteissa äänimaailma muuttuu sen verran hurjaksi, että ainakin allekirjoittanut ystävineen vakavoitu pienen hikoilun ohessa aina, kun haamut ahdistelivat. Graafisesti peli on tyylipuhdas. Hahmot sekä aaveet ovat liikeratoja ja animaatioita myöten todella viimeisteltyjä kökköä kääntymistä lukuunottamatta. Olen ollut aina sitä mieltä, että jos vain tekstuurit ovat kauniita, niin kelpaa. Liiaksi käytetty bumb-mapping, vaikka se loisikin graafisesti "hienomman" ympäristön, ei riitä. Project Zero 2:ssa tekstuurit ovat upeita ja monipuolisia, mutta läheltä katsottuna paljastuu suuri kauneusvirhe: tekstuurit ovat todella suttuisia. Pelin tuleva Xbox-versio lupaa ainakin kuvien perusteella parannusta teksuureihin ja koko graafiseen ulkoasuun.
Bonuksia, sivuseikkailuja ja useita eri loppuja
Project Zero 1:stä pelanneet varmaan muistavat pelin sen pituudesta. Project Zero 2 on puolet pidempi ja tekee kaiken ensimmäistä osaa paremmin. Vaikka sen 10 pelituntia eivät välttämättä päätä huimaakkaan näin mustalla ja valkoisella, on pelikokemus ennemminkin 20 (+) tunnin luokkaa, kiitos useiden eri loppujen, bonus-materiaalin, pisteytysjärjestelmän ja pelin läpäisemisen jälkeen avautuvan hard-vaikeustason vuoksi. Pääjuonen ohella peli tarjoaa muutamia sivuseikkailuja ja suuren määrän piileskeleviä aaveita. Sieltä täältä löytyvien päiväkirjojen ja muistiinpanojen tarinat avaavat kylässä tapahtuneen julman rituaalien syviä saloja ja onnistuvat nostamaan tunnelmaa jo entisestään. Jos olet kauhun tai laadun ystävä, niin suosittelen tämän pelin ostamista. Pelin hyllylle jättäminen on huono vaihtoehto, sillä tämänkaltaisia pelejä ei ole koskaan liikaa. Juuri tällaiset pelit viimeistään osoittavat nenäänsä nyrpisteleville pelien vastustajille, mitä pelit voivat parhaimmillaan olla: tunnelmallista ja kaunista taidetta.
