Paluu Baldurin portille
Hyvistä toimintapainotteisista roolipeleistä on ollut Sonyn konsoleilla
pulaa jo pidemmän aikaa. Tähän mennessä parasta antia on ollut ammoin
ilmestynyt Baldur's Gate: Dark Alliance, joka yhdisti onnistuneesti
roolipeliaineksia perinteiseen hack'n'slash-toimintaan. Kohtuullisen
kaupallisen menestyksen johdosta jatko-osa oli lähes selviö, ja nyt
parin vuoden odottelun jälkeen armoton teurastaminen jatkuu taas.
BG:DA2 jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa jäi - sen sankarit,
kääpiösoturi, ihmisjousimies ja haltiavelho ovat jääneet
vampyyrikuningas Mordocin vangiksi ja onyksitornin kukistumisesta
huolimatta outojen tapahtumien sarja jatkuu Baldur's Gate'issa.
Kaupungin kaduilta löytyy aamuisin silvottuja ruumiita ja varakkaat
perheet saavat kohtuuttomia lunnasvaatimuksia kidnapatuista
sukulaisistaan. Kaupungin asukkaiden onneksi uusi joukko urheita
sankareita saapuu kaupunkiin pelastamaan heidän nahkansa. Vaikka tarina
ei kuulosta kummoiselta - eikä sitä olekaan - se kuljettaa peliä
eteenpäin sujuvasti, eikä peliltä jää kaipaamaan enempää.
Tehtäväpuolella sen sijaan on parantamisen varaa.
Tehtävissä ei ole mielenkiintoa senkään vertaa, mitä tarinassa on.
Suurin osa niistä koostuu paikasta toiseen matkaamisesta ja esineiden
keräämisestä, eikä peruskaavassa koeta kummempia muutoksia;
jokaisen tunnin pituisen tehtävän lopussa kohdataan pomohirviö, jonka
jälkeen palataan hakemaan seuraavaa tehtävää ja oravanpyörä alkaa
alusta.
Verinen kirves
Kuten jo totuttua, pelin pääosassa on lihanleikkuu. Uusien sankareiden
myötä myös teurastustekniikat ovat saaneet uutta potkua. Viiden hahmon
joukosta löytyy soturi, varas, munkki, velho ja papitar, joiden välillä
on myös kiitettävästi eroa. Pelaajan valinta näkyy paitsi sankarin
ominaisuuksissa, myös kyvyissä ja jopa pelimekaniikassa, sillä
valinnanvaraa on oikeastaan melko lailla. Hienosäätämisen sijaan Black
Isle Studios on tehnyt radikaaleja eroja hahmojen välille. Jokaisella
on hyvät ja huonot puolensa: toiset ovat tehokkaampia
laumataisteluissa, kun taas toiset pomotaisteluissa. Siksi onkin syytä
harkita kahdesti ennen valinnan tekoa, sillä kaikki taktiikat eivät
sovi kaikille hahmoille.
Kaiken kaikkiaan suurin ero
ensimmäiseen osaan on erilaisten kykyjen määrässä, joita löytyy yli 70.
Black Isle on näemmä ottanut oppia Snowblindin virheistä, sillä näiden
joukossa on mielenkiintoisiakin tapauksia, kuten hiiviskelyn
mahdollistava Sneak, tai kassavirtaa kasvattava Ransack. Pitkästä
listasta löytyy toki myös klassisempaa osastoa edustavia taistelukykyjä
ja taikoja, joita on nyt helpompi käyttää uuden pikavalikon ansiosta.
Yllättävää onkin kykyjen valtava merkitys hahmokehityksen kannalta,
sillä ne ovat jopa tärkeämpiä kuin varsinaiset ominaisuudet, jotka
jäävät valitettavan pieneen osaan. Suurin paino on uusimpien
varusteiden ja kokemuksen keräämisessä.
Varusteiden
keräämiseen tuo syvyyttä verstas, joka mahdollistaa tavaroiden voiman
ja muiden ominaisuuksien lisäämisen. Tämä ei tietenkään ole halpaa:
raaka-aineet ovat kiven alla ja vain huippulaadukkaita varusteita on
järkevää parannella. Perusideana verstaalla on erilaisten
jalokiviyhdistelmien tekeminen, joilla jokaisella on myös omat
vaikutuksensa kohteeseensa. Jalokivien oikeanlainen sijoittelu saattaa
olla elintärkeää vaikeimmilla vaikeustasoilla. Varsinkin brutaalit
taistelijat kaipaavat niiden tuomia bonuksia, sillä pitkässä juoksussa
ne tulevat edullisemmiksi kuin jatkuva terveyspullojen ryyppääminen.
Taktikoinnin lisäksi tämä on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista
omannäköisen hahmon luomisen kannalta.
Arvokkaasti ikääntynyt?
Pari vuotta sitten niin kauniilta näyttänyt grafiikkamoottori on
edelleen käytössä, mutta vuodet näyttävät ikävästi hampaansa. Tämä on
malliesimerkki siitä, kuinka nopeasti pelialan standardit nousevat:
hemaisevan sijaan voisi paremminkin luonnehtia graafista ilmettä
keskinkertaiseksi. Suurimmaksi ongelmaksi ei niinkään muodostu yleinen
laaduttomuus, vaan yksityiskohtien puute. Yleinen jälki on ajoittain
hyvinkin huolellista työtä. Valaistusefektit, vaikka eivät maailmaa
mullistavia olekaan, luovat hyvin tunnelmaa pimeissä tyrmissä, ja
etenkin ukkonen on vieläkin erittäin vaikuttavaa katseltavaa.
Kokonaiskuvaa kuitenkin laskee hirvittävä suoraviivaisuus.
Yksityiskohtia on vain nimeksi, eikä tosiaankaan ole väärin kutsua
luolastoja ankean näköisiksi. Sama ongelma vaivaa myös tekstuureja:
vaikka ne hoitavat hommansa - ruoho näyttää ruoholta, kivi kiveltä -
mielenkiintoisia ne eivät ole. Eivätkä ne ympäristötkään tarjoa
juurikaan silmänruokaa.
Suurin osa tehtävistä sijoittuu
pimeisiin luolastoihin, kolkkoihin tyrmiin, loistokkaisiin palatseihin,
vaikka kaikki nämä ovat nykyään sitä peruskauraa. Totta kai näissäkin
on oma vetovoimansa, joka on osittain johdettavissa
fantasiakirjallisuuden klassikkoihin. Ympäristöt ovat juuri sellaisia,
jollaisiksi ne kuka tahansa fantasiakirjallisuuden ystävä voisi
kuvitella. Valitettava totuus vain on, että ne ovat tehty tuhat kertaa
aiemmin, ja paljon paremmin. Ne vain eivät jaksa säväyttää enää.
Äänipuolelta sen sijaan löytyy sitä loistoa, jota Black Islelta sopii
odottaa. Peli rakentaa tunnelmaa taitavasti luoduilla äänimaisemillaan.
Minimalistinen ääniraita sopii paremmin kuin hyvin pelin kolkkoon
tunnelmaan, eikä ääninäyttelyssäkään ole valittamista. Näyttelijät
tavoittavat hyvin pelin maailmasta kumpuavaan tunnelman, ja äänet
sopivat hyvin hahmoillensa. Tämän kruunaa vielä Jeremy Soulen jylhä
musiikkiraita, joka ajoittain yltää jopa pelimusiikin mestareiden,
Nobuo Uematsun ja muiden pelimusiikin mestareiden, tasolle.
Luonnollinen 20!
Baldur's Gate: Dark Alliance 2 on yksi niitä pelejä, jotka pistävät
ihmettelemään pöytäroolipeli-Dungeon & Dragonsiin perustuvien
pelien vähyyttä. Peli kestää hyvin yhden tai useammankin pelikerran, ja
kaksinpeli lisää tähän vielä syvyyttä. Aivan hack'n'slash-pelien
klassikoihin se ei kuitenkaan yllä, osittain suoraviivaisen
hahmokehityksensä, osittain pikkuvirheiden takia. BG:DA2 ei kuitenkaan
ole täydellinen jatko-osa, sillä varsinaisia uudistuksia ensimmäiseen
osaan on vain vähän. Pelin runko on säilynyt lähes muuttumattomana,
eikä uudenlaisesta kokemuksesta tosiaankaan kyse. Se kuitenkin
toimittaa ykkösosan faneille sen mitä on odotettukin.
Lyhyesti sanoen: ensimmäisen osan ystäville varma ostos, mutta
japsiroolipelien ystävien on syytä harkita kahdesti ennen pelikauppaan
ryntäämistä.
