Got balls?
Kaiken maailman valokuvauspelien jälkeen taskuhirviöiden toinen ryntäys flipperimaailmaan ei tunnu edes kovin kummalliselta. Pokémon Pinball: Ruby & Sapphire on pallonlyöntipelien yleiseen tyyliin sopien perusidealtaan hyvin yksinkertainen: pelaaja käyttää pelipöydällä olevia mailoja pienen pallon pahoinpitelyyn. Lyömällä kuulaa pöydän eri reikiin kerätään pisteitä, ja parempi tulos antaa isommat kehuskeluoikeudet. Peli loppuu, kun pallo valahtaa liian monta kertaa pöydän alaosassa olevaan kuoppaan. Entä miten Pokémonien kantava idea, satojen erilaisten hirviöiden kaappaaminen, mahtuu kaavaan? Hyvin pitkälti samalla tavalla kuin muutaman vuoden takaisessa Pokémon Pinballissa. Peli jakautuu kahdelle eri pöydälle, luovasti Rubyksi ja Sapphireksi nimetyille, joilla molemmilla on omat hirviökantansa kerättäväksi. Ensivaikutelma pöydistä osoittautui pitävän paikkansa vielä paljon myöhemminkin, sillä ne ovat mainiosti rakennetut ja mielekkäitä pelata. Kolmas kenttä ei kuitenkaan olisi tehnyt pahaa.
Pelin pääkoukku, Pokémonien kerääminen, on toteutettu yksinkertaisesti ja toimivasti: kun pallo sujahtaa tarpeeksi monta kertaa Get- tai Evo-luupin lävitse, aukeaa mahdollisuus kasvattaa Pokédex-kirjaston sisällön määrää. Kaappaustilassa pelaajan täytyy iskeä pallo ruudun yläosassa oleviin puskureihin, minkä jälkeen Pokémonin siluettia kuvaava taulu muuttuu lihaksi ja vereksi. Kolme osumaa otusta päin johtaa aina onnistuneeseen vangitsemiseen. Evoluutiotilassa taas kerätään pelipöydälle satunnaisesti sijoiteltuja evoluutiotavaroita. Kun kaikki on kerätty, syöstään kuula kentälle aukeavaan reikään ja homma on pulkassa. Kolmas tapa kerätä Pokémoneja on vastakuoriutuneiden taskuhirviöiden nappaaminen. Muutama laukaus oikeaan paikkaan päästää minikokoisen olennon vipeltämään satunnaisesti pöydällä. Kaksi osumaa myöhemmin monsteri katselee Poké-palloa sisältäpäin. Onnistuneen kaappauksen tai evoluution jälkeen peli jatkuu jälleen normaalina erikoistilojen valmisteluna.
Taskuhirviöiden kaappaamisen ohella pelaajalle tarjoillaan myös suhteellisen paljon vaihtoehtoisia pisteidenkeruutapoja. Sormet ja varpaat eivät riitä laskemaan kaikkia pelipöytien nappeja ja muita vempaimia. Esimerkiksi tiettyihin luuppeihin lyömällä kassaan kilisee kolikoita, joilla voi ostella lisäaikaa turmion hetkellä auttavalle pallonpelastajalle tai vaikkapa lisäelämiä. Yhtäkkiä saattaa huomata voivansa matkustaa niittyalueelta merenrannalle vedeneläviä sieppaamaan. Oikeaan reikään lyömällä Poké-pallo kehittyy askeleen eteenpäin, joka taas johtaa isompaan pistekertoimeen. Muuta pienempää kivaa ovat muiden muassa aina kolmen kaapatun Pokémonin jälkeen pelattavaksi ilmestyvät parin minuutin pituiset minipelit. Esimerkiksi Duskullien tähdittämä peli sijoittuu hautausmaahenkiselle areenalle, jossa pieniä aaveita lyödään pallolla, kunnes piestäväksi saapuu näiden kehittyneempi muoto. Toisessa pelissä taas isketään palloa lyhyeen luuppiin, jonka kautta peliväline kiertää hyljehirviölle pompoteltavaksi, ja sitä kautta koriin. Lisäksi pelissä on myös pari harvemmin ilmestyvää bonuspeliä, joissa kamppaillaan uniikkia Pokémonia vastaan. Nämä ovat myös ainoita tilanteita joissa legendaariset otukset ovat kaapattavissa. Voitettu minipeli jakaa pelaajalle muihin flippereihin verrattuna tautisen suuren määrän pisteitä, sillä mikäli Poké-pallon saa pidettyä mestaritasolla Groudonin minipelin loppuun asti, napsahtaa tilille jopa 200 miljoonaa pojoa. Massoittain päälle käyvät pistearmeijat ovatkin yksi pelin eniten kummeksuttavimmista puolista. Kyllähän 1046 miljoonaa näyttää kivalta tuloslistassa, mutta perinteisempään pistejakoon tottuneita moinen voi häiritä melko paljonkin.
Hilipatihippan
Mikäli jo pelkkä Pokémon-teema ei aja pelaajaa järjen menettämisen partaalle, on pelin yleisilmeellä hyvät mahdollisuudet siihen, sillä karkkivärejä ei todellakaan ole säästelty. Ylipirteän visuaalisen linjan jatkeena on samaa kaavaa noudattava äänipuoli. Musiikki on iloista rallattelua, joka herättäisi bussissa varmasti aimo kasan murhanhimoisia katseita. Pahimpana esimerkkinä toimii intron ja matkustamismoodin aikana soivat korkeat tilutukset, jotka todennäköisesti johtavat pallon valahtamiseen viemäriin. Ääniefektit ovat onneksi normaalimpaa tavaraa, eli melko perinteisiä mailojen kolahduksia ja muita sellaisia. Pelituntuma on kuitenkin kohdallaan, sillä pelivälineen liikkeet ovat tehty hyvin ja pallon liikeradat ovatkin aina hyvin loogisen ja oikean tuntuisia. Mukana on myös kiitollisuutta herättävä vapaa tallennus, joka ei kuitenkaan anna mahdollisuutta huijaamiseen. Mainittavan arvoisia seikkoja lienevät niin ikään kilpailuviettiä kutkuttava linkkikaapelin käyttöä vaativa ominaisuus, eli piste-ennätysten vaihtaminen kaverin kanssa, sekä Game Boy Playerin tarjoamat tärinäefektit pöytää heilutettaessa.
Pelin harvoista todellisista miinuksista suurimmaksi nousevat kuitenkin liiallinen helppous ja pelipöytien puute. Parin ensimmäisen pelitunnin jälkeen yhtä palloa on todella helppo pitää kentällä erittäin pitkiäkin aikoja, jolloin koko homma alkaa tuntua puuduttavalta. Ja mikäli pallo sattuisikin solahtamaan alas, on pallonpelastaja yleensä valmiina. Mahdollisuus tallentaa milloin vain helpottaa tilannetta, mutta se ei kuitenkaan riitä kallistamaan vaakakuppia ongelman poistumiseen päin. Pöytiä vain on yksinkertaisesti liian vähän. Vaikka kahdensadan Pokémonin keräämisessä kuluu taatusti aikaa, vaihtelua ei vain ole tarpeeksi, jotta urakan saisi selvitettyä kevyesti ja jatkuvasti hymyillen. Pokémon Pinball: Ruby & Sapphire ei kuitenkaan kaadu näihin, sillä siihen on helppo tarttua kevyen ja mukavan pelattavan tarpeessa. Ei huikean, ei upean, vaan nimenomaan yksiselitteisen mukavan pelattavan.
