Aamunkoitosta hämärään
Ubisoftin lukuisista toimintakirjailija Tom Clancyn nimeä kantavista peleistä on muovautunut jonkinmoinen käsite, jolla on kaksi kääntöpuolta: siihen voidaan yhdistää muutamia pelimarkkinoiden hittinimikkeitä, unohtamatta näiden epäonnistuineita käännösversioita muille pelialustoille. Alunperin Microsoftin Xboxin yksinoikeuspeliksi kaavailtu Tom Clancy's Splinter Cell -hiiviskelyseikkailu osoittautui kuitenkin kelvoksi tuotokseksi myös muilla konsoleilla lukuisista epäilyistä huolimatta. Konamin Metal Gear Solid -sarjan soluttautumisideaa lainaavan jännityspaketin jatko-osa Tom Clancy's Splinter Cell: Pandora Tomorrow onnistuu toistamaan saman tempun, vaikkakin edeltäjänsä varjossa hiipien.
Maineikkaan kirjailijan ote näkyy halki pelin tapahtumasarjan, joskin juonen eteenpäinkuljetus on hajanaisen oloista. Edeltäjänsä tavoin Pandora Tomorrow'n vaiheet kuitenkin pitävät yllä piinaavankatkuista tunnelmaa kussakin maisemakattauksessa, vaikka kenttien tapahtumat pitävät tarinallista puolta kasassa melko nimellisesti. Pääpuitteiltaan huomispäivän Kaakkois-Aasian kriisitilanteeseen keskittyvä juoni kulkee eteenpäin lyhyillä keskusteluilla, sitäkin lyhyemmillä videopätkillä ja muutamilta tekstiliuskilla.Tilkkutäkistä syntyy kokonaisuus, jossa yhden miehen kuurupiiloarmeija, Sam Fisher, lähetetään kohtaamaan indonesialainen Darah Dan Doa -vastarintaliike, joka vastustaa USA:n sotilaallista läsnäoloa Itä-Timorin tuoreessa valtiossa. Samalla kun agenttiveteraani joutuu turvaamaan Yhdysvaltain hallituksen mielenrauhan, hän joutuu myös uhmaamaan kaikkia selviytymistodennäköisyyksiä.
Agentin raskasta arkirutiinia
Splinter Cellin pääpaino on kaikista tarinallisista kikkailuyrityksistä huolimatta tiukasti pelimekaniikaalla ja tunnelmalla, jotka ovatkin hiiviskelytrillerin ehdottomat vahvuudet. Tässä mielessä Pandora Tomorrow on elementissään myös GameCube-versiossa, vaikka kokonaisuudesta on riisuttu kaikki muut pelimoodit yksinpelikampanjan ympäriltä. Pelin rakennekaava ei ole muuttunut lainkaan sitten viime näkemän, joten ensimmäisen osan ystävät ovat pienistä näppäinmuutoksista huolimatta kuin kotonaan Pandora Tomorrow'n parissa. Myös uudet tulokkaat pääsevät helposti hiiviskelyn makuun alun kevyehkön harjoituskentän avulla.
Varjojen hyödyntäminen on yhä avainasemassa etenemisen kannalta. Mitä pimeämpää on, sitä kehnommaksi partioivan viholliskaartin näkökyky heikkenee. Idea toimii yhä, vaikka syökin melkoisesti realismia: mikäli alaruudussa sijaitseva varjomittari on pimeimmillään, Sam voi vaikkapa hengittää vastustajansa niskakarvoihin ilman kiinnijäämisen pelkoa. Varjojen suojista on jatkettava matkaa parhaaksi nähdyllä tavalla, mieluiten ruumiita esille jättämättä. Vaihtoehtona on joko etsiä partioreitistä sopiva tilaisuus pujahtaa eteenpäin tai vaivihkaa eliminoida vastustajat ja piilottaa heidän ruumiinsa hämärän suojiin. Kuolettavien iskujen latelemista on osattava kuitenkin myös välttää, etenkin siviiliväestöä kuhisevissa sijainneissa.
Tiukimmissa tapauksissa vartijat eivät saa tehdä yhtäkään havaintoa sankaristamme, mutta yleensä Sam voi rauhassa vilahtaa vastapuolen näkökentässä kaksikin kertaa. Kolmas hälytys lennättää pelaajan takaisin edellisen välipisteen paikkeille. Vartijoiden ohi pääseminen voi täten olla varsinaista yritysten ja erehdysten juhlaa, kun etenemisreittejäkään ei ole useimmiten yhtä enempää. Tämä toisaalta pitää yllä kutkuttavaa tunnelmaa, mutta toki tilanteisiin olisi toivonut monipuolisempia lähestymistapoja. Aseiden ja vempaimien avulla tilanteisiin saadaan jonkin verran vaihtelua, vaikka erilaiset kamerapanokset, lukkotiirikat ja muut tarvikkeet ovat tuttua kauraa edellisosasta.
Herra Fisherin kontrolloiminen on vaivatonta puuhaa monipuolisesta liikevalikoimasta huolimatta. Kuvioihin on tullut jopa uusia hyödyllisiä kikkoja, jotka istuvat ohjaimeen mallikkaasti. Liikkeiden määrästä antaa jonkinlaisen kuvan jo se seikka, että Sam voi muun muassa tähdätä kurkkiessaan seinän takaa, kierähtää salamannopeasti ovensuiden ylitse ja hypätä kuuluisalla haarahypyllään entistä korkeammalle. Ainoa toiminto, jota ei ole saatu istutettua sujuvasti GameCuben ohjaimeen on kiikarien käyttö, joka tapahtuu painamalla L-näppäintä puoleenväliin asti - tosin ratkaisu on silti parempi vaihtoehto kuin ensimmäisessä Splinter Cellissä käytetty C-tatin nopea alaspäintöytäisy.
Vaatimattomasti näyttävä
Etenkin Xboxilla Pandora Tomorrow on häkellyttävän kaunis varjo- ja valoefekteineen, mutta Cubella yleisilmettä on jouduttu karsimaan havaittavasti. Näyttävyys on kuitenkin yhä tallella, huolimatta siitä, avartuuko televisioruudulle tavanomainen sisätila, mutkitteleva katuympäristö tai vaikkapa rehevä viidakko. Varjot ja valot ovat vahvasti osana jokaista aluetyyppiä, mikä on helposti havaittavissa vaikkapa lamppuja ampumalla. Myös yönäkö- ja infrapunalasien luomat efektit ovat veikeitä, joskin näyttävä sumennus on kadonnut jonnekin sitten viime näkemän. Ympäristön tavoin myös hahmot ovat kokeneet pienen kasvojenkohotuksen, mutta yksityiskohtien lisäys verottaa paikoitellen ruudunpäivityksen tasaisuutta.
Äänimaailma on suuri tunnelmankohottaja, sillä hiiviskellessä ympäristön kuunteleminen on yhtä tärkeää kuin sen näkeminen. Kaikenlaiset lattioiden narahdukset ja askeleet ovat vihjeitä vihollisen sijainnista, ja mukaileepa musiikkikin peliruudun tapahtumia sopivasti. Kolhot sävelet nostattavat hiuskarvat pystyyn vihollisen alkaessa epäilemään nähneensä jotakin, ja Samin sijainnin paljastuttua käyntiin pyrähtää varsinainen musikaalinen pauhanta. Kappaleet kieltämättä ylidramatisoivat pelitilanteita aina silloin tällöin, ja tapahtuupa kappalevaihtokin paikoitellen hieman töksähtäen. Sankaripuolen ääninäyttelystä huolehtii ammattitaitoinen näyttelijäkaarti, mutta muiden pelihahmojen taso ei ole yhtä mairittelevaa.
Tom Clancy's Splinter Cell: Pandora Tomorrow jatkaa suoraan siitä, mihin edellisosa jäi: kyseessä on periaatteessa kenttäpäivitys muutamien uusien liikkeiden ja jonkinasteisen grafiikkapäivityksen kera. Edes Game Boy Advance -tukeen ei ole tullut uudistuksia, vaan taskukonsolia voidaan käyttää tutkana ja erilaisten tietokonepäätteiden lukijana. Pelimekaniikka on kuitenkin todettu toimivaksi, joten huonosta pelistä ei todellakaan ole kyse, ainoastaan hieman yllätyksettömästä. Useampien konsoleiden omistajien on kuitenkin syytä kääntää katseensa roimasti näyttävämpään ja useimmilla pelimoodeilla varustettuun Xbox-versioon, mutta mikäli hyllystä löytyy ainoastaan GameCube, on tämäkin versio kaikesta huolimatta katsastamisen arvoinen.
