Kaksin aina kaunihimpi
Twin films eli kaksoisleffat on Hollywoodin käyttämä termi kahdesta samaan aikaan ilmestyvästä, kilpailevasta elokuvasta, jotka muistuttavat hyvin paljon toisiaan käsikirjoitustensa osalta. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat Armageddon ja Deep Impact taikkapa United 93 ja Flight 93. Pelialalla samaa ilmiötä näkee harvemmin, mutta äskettäin julkaistu Neo Cab ja kesällä ilmestynyt Night Call liippaavat niin läheltä toisiaan, että twin games -leimalle olisi käyttöä.
Siinä missä Night Callissa ajetaan taksia savuisen Pariisin yössä, sijoittuu Neo Cab neon-valoissa kylpevään kyberpunk-tulevaisuuteen, Los Ojosin kaupunkiin Amerikan länsirannikolle. Taksikuski Lina palaa pitkän tauon jälkeen parhaan ystävänsä Savyn luokse aloittaakseen elämänsä puhtaalta pöydältä. Traaginen onnettomuus on tosin muuttanut Linan ammatinharjoitusta, sillä Sophien lakina tunnettu lakialoite on kieltämässä ihmiskuskit kokonaan. Jatkossa tekoäly jyllää myös konepellin alla.
Iloinen jälleennäkeminen korporaatioiden johtamassa kaupungissa saa kuitenkin oudon käänteen, kun tuleva kämppäkaveri katoaa oudosti. Samaan aikaan facebookmaisen Capra-yhtiön kannattajat ja tekoälyratkaisujen vastustajat ottavat yhteen ympäri Los Ojosin lähiöitä. Linan tehtäväksi jää tasapainotella läpi työvuorojensa, mielenkiintoisten asiakaskohtaamisten ja parhaan ystävänsä katoamisen nostaman paineen välillä. Punainen lanka on kuitenkin selkeä: selvittää mitä ihmettä tapahtui Savylle.
Arkista puurtamista
Samalla tavalla kuin Night Callissa, päivässä on vain tietty määrä tunteja, joten kartalta valittavat kyydit on harkittava tarkkaan. Osalla on mahdollisesti enemmän tietoa mysteeristä kuin toisilla, mutta liian uteliaat kysymykset saattavat pudottaa asiakkaan antamaa arvosanaa. Jos keskiarvo putoaa alle neljän tähden turhan pitkäksi aikaa, Linan työllistävä Neo Cab -yhtiö tarjoaa kengänkuvaa takalistoon. Välillä käydään lataamassa auton akkuja, ja rahatilanteestakin on pidettävä huolta. Loppujen lopuksi Neo Cab on kuitenkin puhdas visuaalinen novelli puettuna pelimäiseen kuoreen. Pelaaja valitsee toki kyyditettävät, mutta muuten valinnat rajoittuvat dialogin johdattamiseen oikeille poluille.
Tarina on kuvattu ikään kuin peruutuspelin perspektiivistä: kuvassa näkyvät Lina sekä silloinen asiakas. Käsikirjoitus pureutuu futuristisiin näkymiin, isojen yhtiöiden vaikutusvaltaan sosiaalisen media kautta ja ihmisten tapaan uusiin tapoihin vuorovaikuttaa keskenään. Useilla Los Ojosin asukkailla on FeelGrid-rannekkeet, jotka mittaavat käyttäjänsä sykkeen ja verenkierron perusteella tunteita. Koru näyttää tunnelmat selkeiden värikoodien perusteella: Punainen edustaa vihaa tai ärsytystä, sininen surua taikka hämmennystä ja niin edelleen. Tunnetiloissa on variaatioita, eikä punainen aina tarkoita varmasti kiukkua. Samalla korut estävät ihmisiä toimimasta epärehellisin keinoin ja piilottamasta oikeita mielipiteitään. Mieliala vaikuttaa suoraan pelaajan keskusteluvalintoihin, ja näkeepä kyyditettävätkin onko ratissa ylimääräistä puristusta vai ei.
Kirjamainen kokemus
Käsikirjoitus on mielenkiintoinen yhdistelmä jännäriä ja arkista elämää. Siinä missä katoaminen toimii punaisena lankana, tapaa Lina myös monia normaaleja ihmisiä. Erilaiset kohtaamiset elävöittävät tarinaa, joka pysyy alusta loppuun asti kiitettävästi kasassa. Ruudulla ei tapahdu paljoa, vaan suurin osa jätetään pelaajan mielikuvituksen varaan. Loppuratkaisu herättää tunteita, mutta samalla se jatkaa minimalista kerrontatyyliä: Taksin perspektiivistä ei irrota, eikä huipennus tunnu tästä syystä tyydyttävältä.
Neo Cabin heikkous onkin toistossa. Muutaman tunnin kestävä kokemus nojaa pitkälti käsikirjoitukseen, mutta peli ei yllätä missään vaiheessa. Ensimmäisestä taksimatkasta eteenpäin kokemus on kuin klikkailisi interaktiivista kirjaa ilman sen suurempia pelillisiä elementtejä. Ääninäyttelyn puuttuminen korostaa ongelmaa. Tämän kirjan kokee mielellään kerran, minkä jälkeen se jää digihyllyyn pölyttymään.
