Two Worlds

Harva peli on saanut aikaan yhtä paljon jossittelua kuin Reality Pumpin pitkään odotettu ja sittemmin viljalti parjattu roolipeli Two Worlds. Voi että peli olisi ollut hyvä, jos, jos ja jos. Bugien riivaamana raakileena PC:lle julkaistun pelin Xbox 360 -versio antoi odotuttaa itseään pitkään julkaisupäivän etääntyessä toistuvasti, ja PC-sisaren saamasta koleasta vastaanotosta lannistuneet jaksoivat herätellä toivoa, että ongelmat ehdittäisiin korjata konsoliversion julkaisuun mennessä.

Ei sovi unohtaa, että kehittäjien valitsema tie oli jo valmiiksi kivinen: Two Worlds on suora haastaja Bethesdan roolipelijärkäleelle Oblivionille. Tarjolla on siis pitkälti samasta puusta veistetty kokemus: suuri, avoin maailma täynnä tehtäviä, vapaata luokkajohdanteista hahmonkehitystä sekä aarteista ja aseista täyttyvä inventaario. Two Worldsin saama vastaanotto on ollut pitkälti samanlainen kuin edellisen haastajan, kolmannen Gothicin: ihan kiva, muttei riitä. Oblivionin maailman viimeistelyn taso sekä suvereeni tapa jolla peli imaisee mukaansa ovat meriittejä, joihin ei päästä yksinkertaisesti kopioimalla toimiva kaava.

Iso mutta ruma

Jos Two Worldsin komean kokoisen Royal Edition -erikoisversion sisältä paljastuvan PC-ohjekirjan aiheuttama ensireaktio oli huvittuneen ja järkyttyneen välimaastosta, on astuminen pelin maailmaan vähintään saman veroinen kokemus: kun suttuinen ja karkea graafinen ulkoasu täydentyy palikka-animaatioin liikehtivien hahmojen räkänaurua lietsovalla ääninäyttelyllä, on muutaman ärräpään jälkeen pakko kysyä suurelta tuntemattomalta, josko kyseessä on julma vitsi.

Two Worlds on kehitetty ensisijaisesti PC:lle ja se näkyy. Grafiikka on parhaimmillaan reippaasti alta 360-keskiarvon, piirtoetäisyys hämmästyttävän lyhyt ja ruudunpäivitys takeltelee jatkuvasti. Näin surkeaa optimointia on vaikea sulattaa enää armon vuonna 2007. Maailmaa elävöittäviä yksityiskohtia on vähän ja ulkoisia puitteita vaivaa silmiinpistävä kulissimaisuus. PC-perimän kirot kantautuvat myös pelimekaniikkaan, sillä etenkin luonnottomasti peliohjaimen namiskoille istutetun pikkukartan ja vaikeaselkoisen tehtävälistan hyödyntäminen on tehty luvattoman vaikeaksi. Turhan tiukasti pikanäppäimiin sidottu erikoistaitojen ja loitsujen käyttö vaatii myös totuttelua.

Kunhan teknisestä köykäisyydestä toipuu ja silmät tottuvat rujoon ulkoasuun, Antaloonin laaja maailma ei ole hassumpi matkakohde. Joen halkaiseman mantereen pinta-alalle mahtuu jylhiä vuoristoja, sankkoja metsiä, silmänkantamattomiin jatkuvaa rantaviivaa ja niin edelleen, eivätkä kehittäjät ole jääneet polkemaan maantieteellisten rajoitteiden ikeen alla. Pelaaja pääsee varttitunnissa Darothanin havupuiden katveesta Drakarin aavikon rauniokaupunkeihin tai Ashosin saarilinnaketta edeltäviin bambumetsiin. Vaikutteita on haettu osapuilleen jokaisesta maankolkasta ja kulttuurista auringon alla. Suurkaupunkien, kylänpahasten, raunioiden ja pyhättöjen välillä voi matkustaa joko jalan, ratsailla tai tiuhaan ripoteltujen teleporttien avulla. Oblivionista poiketen myös ratsailla voi taistella, mutta käsittämättömistä aivopieruista kärsivien kaakkien ohjastaminen on työlästä jo pelkästään matkanteosta puhuttaessa.

Ken kultani vei

Two Worldsin tarina on pitkälti sivuseikka. Kidnapatun sisarensa perässä juokseva palkkasoturisankari vedetään väkipakolla mukaan 300 vuotta aiemmin kuolleen örkkijumalan ympärille rakentuvan juonivyyhdin kiemuroihin, mutta stooria kuljettava dialogi on pitkäpiimäistä ja paikoin niin kelvottomasti kirjoitettua, että myötähäpeä sitä lausuvia pikselipäitä kohtaan kilahtaa tasaisesti punaiselle. Kliseinen ja huonosti koostettu pääjuoni etenee kompastellen ja päättyy kuin seinään, vaikka matkan varrelle mahtuukin pari hienoa käännettä. Sivujuonia suorittamalla kertyy sekä hahmoa kehittävää kokemusta että mainetta eri ryhmittymien silmissä, mikä vuorostaan helpottaa kanssa- ja kaupankäyntiä Antaloonia kansoittavien osapuolten kera, jotka tuntuvat kaikki olevan tukkanuottasilla keskenään. Vaikka jokaiselle liittoumalle löytyy vastustajakoplansa, pelaajan teot vaikuttavan hyvin vähäisesti sankarin ja muiden hahmojen suhdepelissä ja loppujen lopuksi kaikkia on varsin helppo miellyttää.

Hahmon ominaisuuksiin ja ulkoiseen olemukseen pääsee vaikuttamaan yllättävän rajallisesti ja esimerkiksi rotu ja sukupuoli on lyöty lukkoon. Ylle puetut varusteet sentään näkyvät hahmon päällä tuttuun tapaan. Oblivionista poiketen Two Worldsissa sekä ominaisuus- että taitopisteet jaetaan täysin omatoimisesti, joten joka paikkaan pupujussina pomppiva ei kehitä hahmostaan ketteryyden kuningasta. Erikoisemmat taidot on ensin opittava kaupungeissa majaa pitäviltä kouluttajilta, jonka jälkeen niitä voi alkaa kehittää omaa tahtiaan. Toinen erikoisuus Two Worldsissa on se, että pisteet voi jakaa loitsijan avulla uudestaan jos tulee katumapäälle pelin edetessä. Ominaisuuksia on neljä ja taitoja parisenkymmentä, joten valinnan vaikeudesta ei voi puhua. Käytännössä pelaajan on vain päätettävä, luoko taistelijan, maagin vai väliinputoajan.

Keräilyvimmasta kärsivä pelaaja on Two Wordsin kanssa kotonaan. Luolastoista ja vihollisleireiltä löytyvät arkut ovat usein täynnä aarteita ja pelimaailmasta löytyy suunnattomasti erilaisia kasveja kerättäväksi. Orastavaa alkemistia hemmotellaan inventaarioruudun kylkeen pultatulla padalla, jossa ainesosia voi sekoitella mielensä mukaan erilaisten tehojuomien ja varustebonusten toivossa. Erikoisinta ja samalla hemaisevalla tavalla järjettömintä Two Worldsissa on varusteiden yhdistely: kun pelaaja löytää esimerkiksi kaksi samanlaista miekkaa, nämä voi yhdistää luodakseen kertaluokkaa tehokkaamman säilän. Sama pätee myös vaatteisiin, koruihin ja haarniskoihin, kunhan yhdistettävät loimet ovat samanvärisiä. Näin ollen esimerkiksi neljät samanlaiset nahkahousut löytänyt pelaaja voi yhdistää byysat suoranaisiksi über-nahkahousuiksi. Aseiden voimaa voi myös tehostaa erilaisten kristallien tarjoamilla maagisilla ominaisuuksilla ja pelin taikajärjestelmä perustuu kerättäviin loitsu- ja boosterikortteihin. Two Worlds on hamstraajan unelma.

Vaara on toinen nimeni

Two Worldin parasta antia on yllättävän toimiva ja haastava taistelujärjestelmä. Sankarin pari askelta taaksepäin sinkoavasta pakitusnapista tulee nopeasti pelaajan paras kaveri kovemmissa väännöissä, sillä heero kestää kuritusta varsin inhimillisesti ja heikommat viholliset hyökkäävät usein ryhmissä. Lisäksi Two Worldsissa niskaan hönkii rankasti eritasoisia vihuja susilaumoista karpaasimaisiin elementaaleihin ja raskaasti aseistetuista örkeistä kunnioitettavan kokoisiin lohikäärmeisiin. Mittakaava sekä näkyy että tuntuu: kun etenin miekka tanassa viitisenkymmentä maantierosvoa ja harmaasutta vyön alla kohti hahmoani tuplasti pitemmän kykloopin kimppuun, en vielä tiennyt sitä minkä opin yhtä iskua myöhemmin: Two Worldsissa saa helposti turpaansa.

Hahmon tason noustessa peli helpottuu muuttumatta lastenleikiksi, ja ahkeralla tutkiskelulla sekä kamoja yhdistelemällä aseistus ja varusteet pysyvät tahdissa mukana. Aseita on todella paljon ja monipuolisuutta piisaa. Kahta asetta kantava sankari tekee vahinkoa nopeammin, mutta kahden käden miekkaan tai seipääseen luottava osuu kauempaa ja lataa enemmän runtua laakista. Tekoäly käy kimppuun kuin yleinen syyttäjä, joten esimerkiksi kätevien ansojen ja lähialuetta pommittavien loitsujen hyödyntäminen on toimivaa ja tehokasta.

Valitettavasti taistelujärjestelmän erinomaisuus pätee ainoastaan lähitaisteluun, sillä jouset ja kohdistusta vaativat loitsut ovat yhtä tyhjän kanssa. Hiirivetoisen käyttöliittymän siirtäminen Xbox 360:lle on käynyt sen verran kimurantisti, että alati kiusaava automaattikamera tekee tähtäämisestä painajaismaista. Maanpinnan muotoon orjallisesti reagoiva kamera pyrkii jatkuvasti palaamaan oletusasentoonsa, jolloin sekuntia aiemmin hirviöön kohdistunut tähtäin sojottaakin kohtalon hetkellä ihan toisaalle. Liikkeessä tähtääminen on lähestulkoon mahdotonta.

Tervetuloa muka-muka-maahan

Ongelmallisinta Antaloonin maailmassa ja Two Worldsin tarjoamassa kokemuksessa on kuitenkin se, ettei kokonaisuus yksinkertaisesti ole kovinkaan kiinnostava. Toki pelaajalle tarjotaan suuri ja silmämääräisesti monipuolinen paikka tutkittavaksi, mutta vaelteluun ja tutkiskeluun innostavaa potkua ei tahdo löytyä. Merkittävintä Oblivionin menestyksessä oli ja on se, että pelin maailma sieppaa mukaansa ja pitää pelaajan uteliaisuutta ja mielenkiintoa yllä jatkuvasti. Two Worldsin vajaat parikymmentä tuntia pelattavaa tarjoava pääjuoni ei pakota pelaajaa tutkimaan kuin murto-osan pelimaailmasta. Hahmon taitoja, rahapussia ja mainetta kohentavat sivutehtävät ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta niin suoraviivaisia mene ja tapa -jupakoita, että ne tahkoaa vaikka silmät ummessa. Teoriassa mainio moninpeli latistuu vähäisten pelaajien, bugisen nettikoodin ja karsittujen ominaisuuksien myötä täysin tyhjänpäiväiseksi lisäksi peliin, jonka summa vastaa osiaan: liian vähän yksityiskohtia maailmassa, jonka suuruus on itsetarkoituksellista.

Kyllä Two Worldsia loppujen lopuksi pelaa ilokseen, mutta sen tarjoama sisältö vaikuttaa suurelta osin liian yksioikoiselta. Antaloonin metsiköt, aukeat, kylät ja kaupungit muistuttavat joka käänteessä liian kovaan ääneen, että kyseessä on eloton, paikallaan pysyvä leikkimaailma odottamassa sen kulisseissa vierailevan pelaajan panosta. Yksi mestariteoksen määreistä on se, kuinka tehokkaasti se saa pelaajan unohtamaan ympäröivän todellisuuden. Se on valitettavasti samalla yksi osa-alue, jolla Two Worlds pärjää heikoimmin.