Hei, me taktikoidaan
Kyyninen pelikriittikko voisi todeta, että Tactics Ogre: Reborn edustaa Square-Enixille samaa mielikuvituksetonta menneiden louhintaa, kuin Disneyn klassikoiden uudelleenlämmittelyt. Pohjimmiltaan ajatus on sama, kerätään kasaan parhaita paloja menneiltä vuosilta, joita on pidetty holvien vankina fanien pyynnöistä huolimatta, jotka pienen kiillotuksen jälkeen julkaistaan täydellä hinnalla faneille. Me vanhat pierut, jotka pääsimme pelaamaan strategiaörkkiä jo SNES-konsolin kulta-ajalla, tiedämme kyllä mistä tuuli puhaltaa.
Mutta samaan syssyyn voi myös todeta, ettei sillä oikeastaan ole väliä. Tactics Ogre päivittyi jo kertaalleen PSP-versiota varten, jolloin klassikkoa päivitettiin onnistuneesti muutoksilla, jotka vaan paransivat kokemusta. Kymmenen vuotta myöhemmin Reborn ehostaa ikonista taktiointia entisestään, vaikka lisät eivät välttämättä ole yhtä merkittäviä kuin aiemmin. Mutta jos niiden olemassaolon huomaa, niistä voi olla vain kiitollinen. Uusille tulokkaille tämä taas on paras tapa tutustua Yasumi Matsunon merkkiteokseen, jonka ajattomat pelimekaniikat tekevät lähtemättömän vaikutuksen vielä tänäkin päivänä.
Vanhenee kuin hyvä viini
Tactics Ogre: Reborn jättää pelin juonen rauhaan, eikä turhaan lähde muokkaamaan sitä, mikä oli jo erinomaista. Keskiaikaiset poliittiset juonittelut, suuret tunteet ja ilahduttavat melodraamat ovat yhä tallella. Matsuno sekoittaa länsimaista historiaa ja myyttejä yhteen estoitta, eikä ketään tunnu haittaavan jos mukaan lipsahtaa myös itämaista uskontoa. Hahmojen monologit ovat kuin perähikiän kesäteatterista ja ylinäytteleminen on päivän sana. Jos johonkin mennään, niin sinne mennään aina nupit kaakossa tai ei ollenkaan.
On sanomattakin selvää, että tämä on ihan parasta. Sille on helppo tirskua, mutta Tactics Ogre: Reborn on ilahduttava juuri siksi, että se tietää täsmälleen minkälainen peli se on. Se ottaa itsensä juuri niin vakavasti kuin on tarpeen, eli hyvin vähäisesti.
Höpöilystä huolimatta tarinankerronta osaa silti koskettaa. Hahmojen kohtalot ovat pelaajan käsissä ja Matsunon dramaattinen kynä sivaltaa juuri silloin, kun sitä ei osaa odottaa. Vaikka uudemmat julkaisut kuten Triangle Strategy ovat paremmin kirjoitettuja, harva niistä kuitenkaan tavoittaa näin korkealentoista ilakointia, joka herättää pysyvän tarpeen pelata vielä yksi erä vain nähdäkseen, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Tervetulleita uudistuksia
Päivitetyn version lisät ovat pieniä, mutta merkittäviä muutoksia, jotka tekevät pelaamisesta entistä hauskempaa. Yksi parhaista muutoksista on uudistunut kamera, jota viimein saa hallittua lähestulkoon vapaasti. Samalla pääsee ihastelemaan kenttien yksityiskohtia ja hienovaraista suunnittelua.
Ikävä kyllä kaikki päivitykset eivät ole samanveroisia. Visuaalisesti pelin ehostukset menevät ihan yhtä usein pieleen kuin nappiin. Kaikkea on terävöitetty ja korostettu, jopa silloin kun sille ei ole tarvetta. Osa taustoista näyttää turhan suttuiselta ja hahmojen sprite-mallit voivat näyttää suorastaan rumilta. Mutta samalla kokonaiskuva on nättiä katsottavaa, hahmojen potretit ovat upeita ja päivitetty musiikki kuulostaa jylhältä. Switch-konsolilla testattu versio toimii varsinkin kannettavassa muodossa vailla ongelmia, mutta isolta tietokoneen näytöltä katseltuna pienetkin kauneusvirheet osuvat silmään helpommin.
Visuaalinen nipotus on kuitenkin pieni osuus isosta ja onnistuneesta päivityksestä. PSP-versiosta tuttu Chariot Tarot -mekanismi, jossa pelaaja voi perua päätöksiä taistelukentällä, saa seurakseen World Tarot -systeemin, jonka avulla pääsee kokeilemaan suurimpia hetkiä tarinassa uusiksi. Nämä hetket ovat niitä, joissa tarina haarautuu eri suuntiin tekojen perusteella, ja niitä hetkiä on paljon. Moni puristi saattaa valittaa, että tämä ei ole oikea tapa pelata massiivista roolipeliä, mutta meille, joilla ei ole aikaa tarpoa kymmeniä tunteja kestävää seikkailua yhä uudestaan, lisä on vain tervetullut.
Samalla kokemuspisteiden keräämistä on parannettu entisestään. Grindaus, eli kokemuksen kerryttäminen samoja taisteluita kertaamalla, jää viimein historiaan. Maailmankartalla ei myöskään käydä satunnaisia taisteluita, ja hahmojen kokemuspisteiden katto on asetettu järkevälle tasolle alusta lähtien. Moni pitkän linjan fani on jo nyrpistänyt nenäänsä näille helpotuksille, mutta näin SNES-vuosilta alkaen sarjaa fanittanut vanhus voi vaan hihkua ilosta. Tiettyjen asioiden pitääkin muuttua.
Lajityypin faneille
Tactics Ogre: Reborn ei välttämättä ole se peli, jota suosittelisin lajityyppiin vasta tutustuville. Se on vähän kuin länttäisi Kummisetä-trilogian nuoren katsojan eteen, kun he kysyvät suositteluja jostain, mikä ei ole esimerkiksi Marvelia. On täysin mahdollista, että siitä hullaantuu täydellisesti, mutta ihan yhtä todennäköistä, että yksi tämän lajityypin merkkiteoksista on liikaa kaikkea ensimmäiseksi kokemukseksi.
Mutta jos Triangle Strategyn kaltaiset pelit ovat jo herättäneet innostuksen tutustua strategisen roolipelaamisen maailmaan, ei Tactics Ogrea voi suositella tarpeeksi. Se on merkittävä pelikokemus, joka loi pohjan kaikelle, mitä käytetään vielä nykypäivänä. Vaikka tekniset päivitykset eivät ole ihan täydellisiä, sen pelimekaaniset uudistukset virkistävät vanhasta uutta, mikä ei häpeä millekään modernille julkaisulle.
Tactics Ogre: Reborn on klassikko syystä. Nyt on se on parasta, mitä modernille käsikonsolille on tarjolla.
