Metsän reuna klo 07.34.
Lähestyvä ukkonen jyrisee muutaman kilometrin päässä, ja tiedän, että kohta sataa taas kaatamalla. Viimeinen sämpyläkin meni juuri ja kupin pohjalla on vain tippa kahvia. Lasken ohjaimen maahan hakeakseni lisää sumppia, mutta oikean puolen kuulokkeesta kuuluva rasahdus saa aistini valpastumaan. Nappaan ohjaimen takaisin käteeni ja tuijotan ruutua herkeämättä. Pulssi kohoaa ja kämmenet hikoavat. Tunnin odotus palkitaan pian. Sietämättömän hiljaisuuden rikkoo ukkosen jyrähdys – samassa taivas repeää niskaani. En kuitenkaan anna sen häiritä, sillä saalis saattaa ilmestyä eteen hetkenä minä hyvänsä. Sateen melusta on vaikea erottaa enää ääniä, mutta olen kuulevinani liikettä läheisessä risukossa. Nostan kiväärin valmiuteen ja tarkkailen maisemaa. Jokin viuhahtaa esiin ja olen jo ampumassa, kunnes tajuan, että se on vain viaton pikku pupu.
Vain yksi laukaus
theHunter: Call Of the Wildia voisi kuvailla käänteiseksi räiskintäpeliksi. Normaalisti lajityypissä ammutaan vähintään 90% ajasta, ja muutoin odotetaan kärsimättömänä välivideon loppumista, jotta pääsee taas pistämään vihollisia nippuun. Call of the Wildissa 99% ajasta samoillaan metsässä, etsitään hyvää ampumapaikkaa, odotetaan, houkutellaan saalista tai jäljitetään monenkarvaisia eläimiä. Sitten tulee kenties yksi ainoa jännityksen kyllästämä mahdollisuus, jonka toteutuminen riippuu vain pelaajasta itsestään. Lienee sanomattakin selvää, että kyseessä on peli äärimmäisen kärsivällisille ihmisille.
Pelaaja on vapaa metsästämään omaan tahtiinsa, mutta pieniä pelin saloihin opastavia tehtäviäkin tarjotaan. Enemmistö asioista täytyy kuitenkin opetella sisäisestä ohjekirjasta. Ruudulle ilmestyy myös vinkkejä, jotka helpottavat aiheeseen perehtymättömän taivalta. Esimerkiksi napin painalluksella saa tiedon jäljen jättäneen tai äänen päästäneen eläimen lajista. Oli hienoa huomata, että jonkin ajan kuluttua tämmöinen kokematonkin metsästäjä alkoi tunnistaa eläinten ääniä sekä niiden merkityksiä ilman visuaalisia apujakin.
Kaadoista ja suoritetuista toimista saa rahaa ja kokemuspisteitä, joilla ostetaan parempia varusteita sekä kehitetään omaa metsästäjää. Osa lisäkyvyistä tuntuu kylläkin realismia syövältä huijaukselta, mutta apuja ei onneksi ole pakko käyttää. Kompakti asevalikoima koostuu käsiaseista, kivääreistä, haulikoista sekä jousista. Tarvikepuoli puolestaan tarjoaa erilaisia hämääviä hajusteita, pillejä, telttoja ja asusteita. Pienehkön valikoiman lisäksi suurin harmituksen aihe on tavaroiden järkyttävän korkea hinta.
12 kaadettavan eläimen valikoima ei välttämättä kuulosta kovin laajalta. Itse näin ensimmäisen kymmenen tunnin aikana vain kuusi eri lajia, joten ihmeteltävää riitti vielä seuraavillekin tunneille. Maastossa möyrii kyllä enemmänkin elukoita, kuten oravia ja pikkulintuja, mutta niistä ei jaeta pisteitä. Siivekkäiden metsästettävien poissaolo onkin yksi suurimmista puutteista.
Silmäkarkkia koko rahalla
Kaksi valtavaa ja keskenään erilaista pelialuetta pitävät sisällään monenlaista maisemaa. On peltoa, vuoristoa, risukkoa, lehtimetsää, havumetsää sekä järvialueita. Sinne tänne ripotellut näköalatornit avaavat kartalle erilaisia kiinnostuksen kohteita, kuten metsästystorneja ja eräkämppiä. Jälkimmäiset toimivat nukkumispisteinä ja kauppapaikkoina. Vapaata tallennusta ei ole, vaan peli jatkuu aina lähimmältä kämpältä, jotka toimivat lisäksi pikamatkustuspisteinä. Lisää matkustusvaihtoehtoja tarjoavat teltat sekä mönkijä, jonka pärinä säikyttää luonnollisesti kaikki lähitienoon eläimet.
Metsästyspelin kenties tärkein ominaisuus on tietysti eläinten realistinen käytös. Näin kokemattomana metsästäjänä voin vain todeta, että toteutus vaikuttaa tarpeeksi autenttiselta. Esimerkiksi peurat pötkivät pakoon kuultuaan pienenkin rasauksen ja ketut ovat melko vikkeläliikkeisiä. Eläimet osaavat myös välttää paikkoja, joista pelaaja on lähiaikoina käynyt nappaamassa saalista. Outouksiakin mahtuu mukaan: ketut saattavat jäädä pyörimään paikoilleen ja peurat saattavat käyttäytyä aavistuksen robottimaisesti. Välillä karvakuonot jumittuvat kiveen tai jököttävät paikallaan päätään käännellen.
Realismi ei lopu pelkästään käytökseen, vaan virtuaalimetsästäjän täytyy ottaa huomioon äänten lisäksi esimerkiksi tuulen suunta ja oikea osumakohta. Tuulenpuuskan mukana leviävä ihmisen lemu toimii tehokkaana karkottimena nelijalkaisten täyttämässä metsässä. Huonot osumat puolestaan johtavat yleensä eläimen karkaamiseen ja intensiiviseen verijälkien seuraamiseen. Haavoittunut eläin voi taittaa pitkänkin matkan vuodon vakavuudesta riippuen, joten tarkkuus kannattaa.
Jäljittäminen on oma operaationsa. Eläimiä seurataan tutkimalla jälkiä, kuuntelemalla ääniä tai tonkimalla jätöskasoja. Visuaaliset avustimet kertovat esimerkiksi, mihin suuntaan jäljet todennäköisesti jatkuvat, mutta ilman apujakin pärjää, mikäli haluaa pitää homman mahdollisimman realistisena.
Tässä kohtaa täytyy mainita loistava audiovisuaalinen toteutus. Maahan jäävien kavionjälkien lisäksi ruoho lakoaa siitä, mistä on kuljettu, mikä tietysti helpottaa jäljitystä. Hienojen efektien ohella koko ulkoasu on järkyttävän hienoa katseltavaa, vaikka piirtoetäisyys voisi näyttää kasvustoa pitemmällekin. Apex-pelimoottori pyörittää kauneutta jouhevasti, joskin kovalla sateella ruudunpäivitys saattaa nytkähdellä. Joka tapauksessa toteutus on sen verran vakuuttavaa, että välillä tajuaa vain tuijottelevansa puiden välistä siivilöityvää valoa, vaikka saalistakin olisi näköpiirissä. Lähes täydellisen metsätunnelman kruunaa äänimaailma, minkä vuoksi peliä kannattaa pelata kuulokkeilla tai kunnon äänentoistolla. Ketun soidinkutsu säväyttää, karhun ärähdys seisauttaa veren, tuulen humina rauhoittaa ja vaatteiden kahina oksia vasten ärsyttää silloin kun pitäisi olla hiljaa.
Vuoden yllättäjä
Jahti nousee toiseen potenssiin, kun mukaan kutsuu kavereita tai miksei vaikka tuntemattomia. Hommaan tulee taktinen aspekti, kun osa porukasta jää väijymään toisten ajattaessa saaliin ansaan. Maksimissaan kahdeksan pelaajan nettipeli tuntuu luonnolliselta lisältä, sillä harvoinpa oikean maailman metsästäjät suuntaavat yksinään metsään. Mikäli yhteistyö ei suju, niin myös pienimuotoinen kilpailu onnistuu valmiiksi annettujen tavoitteiden puitteissa.
Toteutus on ensiluokkaista lähes kautta linjan, mutta lapsuksiakin mahtuu mukaan. Peli kaatuilee satunnaisesti, nettikoodi tökkii silloin tällöin ja siellä täällä voi nähdä ilmassa leijuvia ruohotuppoja. Valikotkin voisivat olla sulavampia, mutta niiden kömpelyyteen tottuu ajan kanssa. Ongelmat ovat kuitenkin niin pieniä ja harvassa, etteivät ne kokemusta juurikaan heikennä.
Parasta koko paketissa on äänimaailman ja visuaalisen kauneuden luoma tunnelma, mutta ei sovi unohtaa myöskään sitä hienoa fiilistä, kun parin tunnin kyttäyksen jälkeen saa viimein saalista. Palkitsevuuden tunne syntyy jo pelkästään oman kärsivällisyyskynnyksen ylittämisestä ilman sen kummempia rahapalkintoja tai ilotulituksia. Tämä on videopelaamista parhaimmillaan. theHunter: Call of the Wildia on oikeastaan turha edes yrittää kuvailla sanoin, se täytyy kokea itse.
Expansive Worlds on selkeästi ottanut opikseen alkuvuonna julkaistun PC-version ongelmista. Call of the Wildin konsolikäännös on ehdottomasti yksi vuoden positiivisimmista yllättäjistä. Se ei sovi kaikille, mutta metsästyksen maailmaan perehtymätönkin pääsee helposti sisään, kuten itse sain huomata. Jotkut haukkuvat toimintaa itseään toistavaksi, mutta sitähän metsästys on. Ensin etsitään, sitten kytätään ja lopuksi ehkä ammutaan, minkä jälkeen palataan alkuun.
