Uusintakierroksella
Yhden jos toisenkin Sega-pelin nimessä esiintyy Virtua-sana. Yhtäläisyyksiä näiden eri lajityyppejä edustavien pelien välillä ei juurikaan ole. Siinä missä Virtua Fighter on vakiinnuttanut neljän osan myötä paikkansa tappelupelien eliitissä, ei Virtua Striker -futissarja ole yhtä maineikas. Virtua Copille on jäänyt arcade-klassikon rooli. 1994 debyyttinsä tehneen ammuskelupelin kahta osaa on lämmitelty niin Saturnilla kuin Dreamcastillakin PC-versioiden kärsiessä valopyssyn puutteesta. viimeisin, PlayStation 2:lle julkaistu painos ei ole ehkä teknisesti sen kummempi kuin aikaisemmatkaan vedot, mutta ehjästä kokonaisuudesta voidaan puhua.
Virtua Copeja vaivaa sama helmasynti, joka on syönyt niiden vanavedessä tulleiden räiskintöjen ikää. Pelit ovat suoraviivaisuudestaan johtuen nopeasti läpi. Elite Edition pakkaa molemmat Virtua Copit samalle levylle, mikä helpottaa vähän. Silti kenttiä on harjoitteluosion ohella vain kuusi. Kakkososassa on jokunen vaihtoehtoinen reitinvalinta, mutta tasot koluaa vaivatta läpi yhdellä istumalla. Pelin voi aloittaa mistä tehtävästä vain, joten eteneminen ei tyssää heti alkuunsa. Voi pelit tietenkin yrittää ratkoa oikomattakin, mutta continuet tuppaavat loppumaan. Yritys toki palkitaan.
Grafiikka on jätetty entiselleen ja Virtua Copin viehättävän ilmeen huomioon ottaen parempi näin. Taustat ovat vähän rujoja nykymittapuulla, mutta esimerkiksi värivalinnoissa on käytetty malttia ja noudatettu tyylitajua. 1990-luvun puolivälissä pelihalliin eksyneet tunnistavat Virtua Copin vihollisia ja sivullisia esittävät yksinkertaiset polygonimallit. Hahmojen liikkeet ovat sulavia ja eleet tunnistettavia riisutusta graafisesta asusta huolimatta. Viholliskaarti voisi olla monipuolisempaa, sillä samoja aurinkolasien peittämiä naamoja tulee vastaan jokaisen kulman takana. Elleivät roistot ole käyneet James Bondin vaatekaapilla, näyttävät ne Village Peoplen koe-esiintymisessä reputtaneilta.
Herkkiä hetkiä
Virtua Cop tarjosi menevää toimintaa jo vuosia sitten ja maistuuhan se edelleen. Ikäisekseen edistynyt pelimoottori takaa tuoreen kokemuksen niille, joille Virtua Cop on jäänyt vieraaksi. Kentät ovat riittävän monipuolinen kestääkseen useamman yrityksen ja yksityiskohtia on riittämiin. Sihtaamista helpottaa vihollisten ympärille syttyvä maalitaulu. Se paljastaa paitsi piilottelevan pyssymiehen sijainnin myös tämän vaarallisuuden. Terroristit reagoivat osumiin sen perusteella, mihin kohtaan on niitä ampunut. Pisteitä kertyy reilummin, kun upottaa samaan kohteeseen kolme luotia, ennen kuin tämä ehtii rojahtaa maahan.
Vihollisia on runsain mitoin, ja jos saman pöydän takaa hyökkää kymmenen pyssymiestä, kannattaa varautua siihen yhdenteentoista. Panttivangit ja viattomat sivustaseuraajat on syytä säästää luodeiltaan, jos game over ei miellytä. Taitojaan voi hioa ampumaradalla ennen tosikoitosta. Tämä tosin rajoittuu pitkälti liipaisinsormen herkistelyyn, sillä harjoittelutehtävistä selviää räiskimällä mahdollisimman nopeasti. Virtuaalikonstaapelin virka-ase on kuusi panosta kerrallaan syövä revolveri. Matkan varrelta voi poimia mukaansa myös vaikkapa haulikon tai konekiväärin, joilla on omat hyvät puolensa, mitä tulee terroristilauman harventamiseen.
Pelillä on heikkoutensa, mutta niitä tuskin näkee nostalgiankyyneltensä läpi. Toistoa paikkaa herkeämätöntä keskittymistä vaativa tähtäily. Irtoraajoja ei Virtua Cityn suojelijoiden jäljiltä jää eikä verenpunakaan sopisi tuotokseen, jonka juuret johtavat kolikkopeliin. Täyden hinnan edestä ei Virtua Cop tarjoa pelattavaa, mutta eipä hintalaatusuhde ole koskaan ollut tässä genressä kummoinen. Virtua Cop on joka tapauksessa valopistooliviihdettä parhaimmillaan, konstailemattomassa ja helposti opittavassa muodossa. Toteutuksessa näkyy, ettei kymmenen vuoden ikää lähestyviin peleihin ole juuri puututtu. Kolmiulotteisuus ei ole enää valtti ja realisminkin saralla on harpottu eteenpäin sitten Virtua Copien parhaiden päivien, mutta muistoja on aina yhtä liikuttavaa kerrata.
