Imartelun jaloin muoto
Kopiointisyytösten sijaan Pacerin tapauksessa lienee korrektimpaa puhua kunnianosoituksesta. Kehitystiimissä häärää nimittäin lukuisia Wipeout-veteraaneja. Onpa koko hanke saanut alkunsa Kickstarter-projektista, jonka pyrkimyksenä oli nimenomaan jatkaa kuopatun sarjan perintöä. Luonnollisena lisäetuna myös PC- ja Xbox-pelaajat pääsevät tällä kertaa nauttimaan laadukkaasta antigravitaatiokisailusta.
Radalla ensimmäinen huomio kiinnittyy yleiseen sulavuuteen, ja ennen kaikkea onnistuneeseen vauhdintunteen luomiseen – itse asiassa maisemat vaihtuvat alkumetreillä jopa vikkelämpään kuin esikuvassaan. Samalla ratojen baanat ovat kuitenkin leveämpiä, mikä pitää aloituskynnyksen riittävän matalana.
Ohjaustuntuma on saatu hiottua mallikkaasti kohdalleen. Liipaisinten avulla jarruttelu on yhä antoisaa puuhaa, ja oikealla tavalla leijuva fiilis iskostuu nopeasti selkärankaan. Meno ei ole läheskään niin armotonta kuin etukäteen ajatteli. Tähän vaikuttaa baanojen leveyden ohella etenkin tekoälyn leppoisuus sekä konekuskien yllättävän maltillinen aggressiivisuus aseiden kanssa. Perinteisen kisaamisen ohella urassa mitellään erilaisissa eliminaatiotapahtumissa, puhtaaseen sotimiseen keskittyvissä koitoksissa sekä aika-ajohaasteissa. Eli kaava kuulostaa kovin tutulta.
Ne pienet erot
Selkeimmin Pacer erottuu esikuvastaan aseiden varustelussa. Radoilla on toki perinteiseen tyyliin värillisiä lätkiä, joiden avulla aluksiin kerätään lisävauhdin ohella kättä pidempää, mutta aktivoitavat tykit tai suojaukset täytyy määrittää ennen starttia. Mukaan saa ainoastaan kaksi eri varustetta per kisa. Valittavat pommit ja konekiväärit tuntuvat ylipäätään aavistuksen ponnettomilta, joten pääpaino on räiskinnän sijaan vauhdikkaalla liitelyllä.
Myös alusten perusominaisuudet valitaan hyvin pelkistetyllä tavalla. Ennen kisaa avautuvasta valikosta yksinkertaisesti poimitaan, haluaako painottaa raakaa nopeutta, ketteryyttä vai jotain siltä väliltä. Kovin yksinkertaistetun ratkaisun vuoksi eri tiimit eivät onnistu jäämään millään tavoin mieleen tai ainakaan erottautumaan toisistaan.
Vaikka Xbox Series X:llä testailtua peliä ei ole virallisesti optimoitu tuoreimmalle konsolisukupolvelle, on meno teknisesti mallikasta – etenkin, kun ottaa huomioon pienen kehitysporukan resurssit. Ruudunpäivitys pysyy hektisissä tilanteissa sulavana, ja ilman erillistä pikselien laskentaakin voi todeta pelin yleisilmeen näyttävän kokonaisuudessaan hyvältä.
Genren perinteissä isoon rooliin nousee luonnollisesti tiukkaa tykitystä tuottava audiopuoli. Pacer onnistuu vakuuttamaan tällä saralla vain osittain. Lähtökohdat lupaavat hyvää, sillä ysäriltä asti futuristista kisailua tanssisävelin säestänyt Cold Storage vastaa myös tällä kertaa ääniraidasta. Kattaus jää kuitenkin yllättävän vaisuksi. Pelin sammuttamisen jälkeen päähän ei jäänyt soimaan oikeastaan yhtään rallia toisin kuin Psygnosiksen tuotoksissa. Teknojytke pauhaa taustalla, muttei saa adrenaliinia virtaamaan edes subbarin asetukset tappiin säätämällä. Muilta osin futuristiset suhinat ja katu-uskottavan tuima selostaja noudattelevat hyväksi havaittua linjaa.
Vakuuttaa muttei koukuta
Selkeimmin resurssien niukkuus näkyy ratavalikoiman suppeudessa, sillä areenat käyvät yllättävän nopeasti tutuiksi. Mukaan mahtuneet ympäristöt ovat huimine korkeuseroineen hienoja ja niiden maisemat keskenään vaihtelevia, mutta sisältöä jää kaipaamaan kosolti lisää. Projekti olisi hyötynyt myös lisäkäsistä erityisesti käyttöliittymän ja uratilan hiomisessa. Toisinaan on yllättävän hankala muistella mitä kulloinenkin tiimi oikein asetti tavoitteiksi, sillä asian tarkistaminen kisan keskellä on kovin vaikeaselkoista. Ylipäätään uran varsinaisesta etenemisestä on toisinaan oudon hankala päästä kärryille.
Ensimmäiset hetken Pacerin parissa nostivat vauhdin- ja nostalgiannälkäisen naavaparran tunnelmat korkealle. Kömpelyydet valikkorakenteessa oli helpoin unohtaa, kun lennokas radoilla suhaaminen maistui alkuun suorastaan erinomaiselta. Kuitenkin muutaman turnauksen jälkeen into peliä kohtaan laski jopa yllättävän nopeasti. Kenties syynä ovat aavistuksen laimeat aseet, hivenen ponnettomat musiikit tai kiusallisen köykäinen ratakattaus, mutta esikuvasta tuttua koukuttumista ei yksinkertaisesti synny – ei, vaikka ruusunpunaiset nostalgialasit päässä yrittäisi miten paljon innostaa itseään.
Tiivistetysti sanottuna Pacer on kaikin puolin pätevä peli. Todellisen klassikon statuksesta uupuu kuitenkin vielä jonkin verran lihaa luiden ympäriltä, hienosäätöä ja ennen kaikkea sitä kuuluisaa "vielä kerran" -fiilistä.
