Potkua peliin
On kulunut jo jonkin aikaa siitä, kun ensimmäinen Tony Hawk’s Pro Skater -niminen skeittauspeli aloitti maailmanvalloituksensa. Menestyksen saattelemana sarja on saanut jo useita jatko-osia ja ennen kaikkea innoittanut muita pelitiimejä kyhäämään omat enemmän tai vähemmän katu-uskottavat tuotoksensa. Tony Hawkin lisäksi aihepiirin ystäville on nykyään tarjolla useita herkkupaloja niin lumilautailun, pyöräilyn kuin jonkin muun vastaavan lajin muodossa - valinnanvaraa siis löytyy. Pahaa aavistamattomien pelaajien kiusaksi pelimarkkinoille ilmaantuu usein myös mitäänsanomattoman surkeita tekeleitä, joihin lukeutuu myös Papaya Studion potkulautailuun syventynyt Whirl Tour.
Virtanappulaa painettua käyntiin lähtee alkuvideo, jossa yritetään selventää pelin tarinaa. Kyllä, tarjolla on olevinaan myös juonta, mutta vain nimellisesti. Whirl Tourissa nimittäin lähdetään pelastamaan Flipside-nimisen rokkibändin jäseniä, jotka kesken konserttinsa imeytyvät mystisiin portteihin. Muun yleisön ihmetellessä tapahtunutta, huomaa kulissien takana konserttia seuraava fani Wasa B. mielipuoliselta vaikuttavan hahmon katoavan vielä yhteen porttiin. Mies syöksyy perään uskollisen potkulautansa vauhdittamana ehtien juuri ja juuri sulkeutuvaan pyörteeseen. Näin hän joutuu pelin ensimmäiseen kenttään ja samalla perinteiset extreme-kuviot voivatkin alkaa.
Hurjuuden hurjuus
Whirl Tourin päämoodi on Story Mode, jota pelaillessa aukaistaan pelin saloja. Moodin jokainen kenttä sisältää tietyn määrän erilaisia tehtäviä, joita suorittamalla päästään seuraavaan koitokseen. Tehtäviin lukeutuu erilaisten temppuliikkeiden suoritusten ja piste-ennätysten rikkomisten lisäksi myös pomojen kanssa kahinointia ja tiettyjen kohteiden tuhoamista. Ikävä kyllä samat tehtävät toistuvat kentästä toiseen, joten mielenkiinto lopahtaa jo ennen kuin pelin kaikkia maisemia on päässyt edes ihailemaan. Temppuliikkeillä kukistettavat pomotkin ovat alkuinnostuksen jälkeen vain ärsyttäviä esteitä. Koska pelihahmoilla on energiamittari, joutuu kentän usein aloittamaan alusta vain sen takia, että jossakin päin kenttää tallustava pomo pääsee yllättämään juuri väärällä hetkellä. Joka tapauksessa pelin enemmän tai vähemmän visaisiin pulmiin on panostettava, mikäli aikoo päästä eteenkinpäin. Esimerkiksi hahmojen ja potkulautojen hankkiminen on kokonaan Story-moodin tehtävien varassa.
Muut pelimuodot ovat Arcade, Practice ja Multiplayer, joista kaksi ensimmäistä eivät juurikaan peliajan määrää lukuun ottamatta poikkea toisistaan. Arcadessa pelaaja saa ajella vapaasti aukaisemissaan kentissä kolmen minuutin ajan, kun taas Practisessa vastaava aika on peräti puoli tuntia. Koska ero ei ole tätä kummoisempi, on vain ihmeteltävä miksei kehittäjät tehneet vain yhtä moodia, jossa on ajansäätömahdollisuus. Onneksi pelistä löytyy melko tylsän yksinpelikampanjan lisäksi myös Multiplayer-tuki. Tosin pelin kolmea moninpelimoodia voidaan pelata vain kahden hengen voimin, mutta sekin riittää nostattamaan edes jonkin verran pelin mielenkiintoa. Etenkin Story-moodi saa vähän lisäpotkua Co-op-mahdollisuuden ansiosta, mutta Versuksen ja Monster Trickin parissa ei juurikaan aikaansa jaksa tuhlata. Niissä on tarkoituksena rohmuta mahdollisimman suuri pistemäärä temppuja suorittamalla, mikä ei useimmiten jaksaa kiinnostaa edes pätkän vertaa. Muutamien ihan kivojen pikkujippojen lisäksi peliin olisi kaivannut vielä jotain omaperäisempääkin, sillä vähäisten pelimoodien lisäksi Whirl Tourista löytyy puutteita myös muilta osa-alueilta.
Kontrollipuoli on extreme-urheilupelien yksi tärkeimmistä osa-alueista, kenties jopa tärkein. Whirl Tourissa toteutus on sitä tyypillistä extreme-pelien perustavaraa, mutta jotenkin kokonaisuus tuntuu jääneen jonkin verran puolitiehen. Temppuliikkeitä on varsin vähän muihin lajityypin edustajiin nähden ja useimmat tempuista suoritetaankin ohjainsauvan ja X-napin eri yhdistelmillä. Mikäli kaatumisia ei satu, täyttyy pelaajan boost-mittari hetkeksi aikaa. Tilannetta voi hyödyntää Z-näppäimellä ja varsinkin kaiteilla liukuessa boost-mahdollisuus on hyvinkin tarpeellinen. Tämä käy ilmi viimeistään tietyissä kilpa-ajoissa, joita tulee vastaan aina silloin tällöin peli aikana. L- ja R-näppäimet eivät myöskään ole toimettomina, vaan niillä saadaan lisättyä hyppyihin kierrettä. Pelin yksi ärsyttävimmistä ongelmista on seiniin törmääminen, mihin kehittäjien olisi todellakin kannattanut etsiä parempaa ratkaisua - kyseinen pikku muodollisuus ei nimittäin hidasta potkulautailijan vauhtia lainkaan. Sen sijaan veikkoset jatkavat iloisesti matkaansa täysin toiseen suuntaan, mikä on etenkin ahtaissa tiloissa hermoja raastava kokemus. Whirl Tourin varsin yksinkertaisten kontrollien takia pelin luulisi sopivan paremmin hiukan nuoremmille pelaajille, jotka eivät täysin pysy vaativimpien extreme-nimikkeiden menossa mukana.
Rahat vai potkulauta?
Eri teema-aiheisilla kentillä ja karikatyyrimaisilla hahmoilla luotu sarjakuvamainen ilme vahvistanee pelin kohdeyleisön olevan hiukan lapsenmielisempää. Mukana onkin muun muassa huvipuistoa, keskiaikaista linnaa ja tiibetiläistä temppeliä, joihin jokaiseen on sijoiteltu kohtuullisen vähän yksityiskohtia. Silti pelimoottori vaikuttaa hiukan väsähtäneeltä. Yksinkertaistetuissa hahmoissakaan ei ole mitään mainitsemisen arvoista ja heidän liikkeensäkin ovat melko lattean näköisiä. Sekä kenttiä, että hahmoja vaivaavat myös sahalaidat ja välillä peliruudusta voi havaita jopa jonkinasteista nykimistäkin. Kameramieskään ei aina tunnu olevan hereillä, koska kuva melko hyppii usein minne sattuu. Useimmiten jonkin määrätyn kohteen rikkoutuessakin kameralla seurataan melko simppeliä tuhoutumisprosessia, kun pelihahmo painelee taustalla menojaan. Yhtäkkiä sitä huomaakin makaavansa rähmällään, pahimmassa tapauksessa peli loppuu siihen mikäli energiamittari on tarpeeksi tyhjä. Tavallisessa pelitilanteessa kuvakulmaa voi kyllä muutella C-sauvalla, mutta useimmiten omat säätöyritykset vain pahentavat tilannetta.
Whirl Tourin soundtrackilta löytyy lisensoitua musiikkia rokista aina hip-hoppiin saakka. Kovin tunnettuja artisteja ei mukana ole, mutta samankaltaisesta jenkkirytinästä on kyse kuin muissakin lajityypin peleissä. Mikäli aluksi avoinna olevat kappaleet eivät oikein iske, voi pelin jokaisesta kentästä kerätä kolme CD-levyä, jolloin pelin ääniraidalle aukeaa aina yksi muusikaalinen hengentuotos lisää. Mikäli nämäkin tuotokset puuduttavat sävelkorvaasi, voi musiikin onneksi myös hiljentää. Muu äänipuolen toteutus ei juurikaan herätä huomiota. Hahmotkin ovat ihmeen hiljaisia, joten pelaajat säästyvät myös typerääkin typerimmiltä kommenteilta, joita hahmojen voisi helpostikin kuvitella suoltavan.
Mikäli halajat hyvää ja mielenkiintoista extreme-nimikettä, voi Whirl Tourin jättää saman tien pois laskuista. Näin säästyvät rahat, hermot sekä katu-uskottavuus. Peli on varsin yksitoikkoinen ja itseään toistava tehtäviensä suhteen, eikä erilaisia temppujakaan tunnu olevan kovinkaan montaa. Toki tekemistä riittäisi vaikka viikkokausiksi, mutta kaikkien bonusten metsästäminen jää tekemättä jo melko kehnon kontrollipuolenkin takia. Pelin parasta antia on Story-moodi, kunhan mukana on yksi kaveri auttamassa. Kun siihenkin on piakkoin kyllästytty, ei pelillä ole oikeastaan enää mitään muuta tarjottavanaan ja se jää pölyttymään syvälle kaapin pohjalle. Vaikka kyseessä onkin nuoremmalle yleisölle suunnattu tekele, luulisi heilläkin olevan sen verran tyylitajua, että ostavat Whirl Tourin sijasta vaikkapa oikean potkulaudan.
