Wolfenstein

Kuulun siihen pelaajasukupolveen, jonka vanhemmat vakavissaan miettivät, kuuluisiko junnun pelata lainkaan Wolfenstein 3D:tä. Perheen nuorimmainen kun tykkäsi matkia sininuttuista natsia huutamalla "Gestapo!" vähän sopimattomissa tilanteissa. Tietenkin pelasin, aina Doomiin asti. Nyt liki 20 vuotta myöhemmin mietin vakavissani, pitäisikö kenenkään pelata uutta Wolfensteinia.

Wolfenstein 3D oli FPS-pelien suunnannäyttäjä siinä missä sarjan uusin osa on perinteinen suunnanseuraaja. Natsien teurastamista höystetään yliluonnollisilla ilmiöillä, englantia saksalaisella aksentilla puhuvilla henkilöhahmoilla ja pomotaisteluilla. Jos unohdetaan hakaristit, toista maailmansotaa ei oikeastaan edes huomaa. Liittoutuneita ei edusta kuin yksi mies, kansallissosialisteille jo erittäin tuttu vakooja William B.J Blazkowicz. Mitä tulee pelin tapahtumiin, ei jenkkejä jää kaipaamaan, sillä B.J vastaa kokonaista armeijaa.

Agentti Blazkowicz lähetetään saksalaiseen Isenstadtin kaupunkiin tutkimaan mystisiä Black Sun -voimia, joita natsit yrittävät valjastaa aseekseen maailmanvalloituksessa. Nämä ilkeät aikeet pitäisi estää. Apua saadaan kaupungin sissiryhmittymiltä, joille suoritettavat tehtävät kuljettavat Blazkowiczia melko arkisissa ympäristöissä aina juna-asemalta sairaalaan ja lentokentälle. Näistä maisemista kuitenkin jokainen tuntuu lopulta paljastuvan natsien salaiseksi tutkimuslaitokseksi, jossa kuolee viattomia ja tapahtuu hämäriä. Wolfensteinin juoni on häpeilemätöntä hömppää.

Varma askel

Kuten arvata saattaa, mystiset voimat ovat pelaamisessa läsnä. Blazkowiczin löytämä taikamedaljonki mahdollistaa muun muassa ajan hidastamisen, purevammat luodit ja suojakentän. Yliluonnollisia apuja tarvitaan kinkkisissä pomotaisteluissa ja vähemmän visaisissa puzzleissa. Jälkimmäisissä haasteissa esimerkiksi hidastetaan ajan kulkua, jottei kuljettava silta ehdi lahota alta. Vihollisiakin tulee välillä vastaan niin sankoin joukoin, että musta magia auttaa myös agenttimme banaalimmassa toimenkuvassa.

Ympäristöissä suunnistaminen on tehty merkillisen vaivattomaksi. Tästä kuuluu kiitos Blazkowiczin toiselle taikaesineelle, päivittyvälle kompassille, joka osaa näyttää oikean suunnan missä tahansa. Välillä tuntuu, että peliä pystyisi pelaamaan vain seuraamalla ruudun ylälaidan asteikkoa ja tietysti välillä liipaisinta painaen. Osaltaan navigoinnin helppous hävittää seikkailun tunnetta, sillä pelaaja ei kerta kaikkiaan voi eksyä. Toisaalta ei näin putkimainen kenttäsuunnittelukaan tarjoa siihen mahdollisuuksia. Valikoista löytyy karttakin, siis tarpeeton sellainen.

Hyvin toteutettu automaattitallennus lukeutuu pelin mukaviin ominaisuuksiin. PC-pelaamisen vakiota, quicksavea, ei osaa kaivata, sillä peli tallentaa tiheään. Huomioitavaa on lisäksi se, miten kaikki kentän tallennukset ovat sen suorituksen aikana ladattavissa, eikä vain niistä viimeisin. Ilahduinpa siitäkin, kun huomasin voivani keskeyttää aseen latausliikkeen, jos edellisessä lippaassa oli vielä kuteja jäljellä. Kummallisesti tämä oikeasti käytännöllinen ominaisuus puuttuu moninpelistä.

Harha-askel

Varmasti monille sarjan jatkuminen herätti toivon edellisosa Return to Castle Wolfensteinin tasoisesta moninpelistä. Jopa tynkä yksinpeliosuus vihjaisi siihen suuntaan, että painotus voisi olla verkon puolella. Siksi onkin sääli, millainen pettymys moninpeli onkaan. Vika ei ole pelimuodoissa, joiden määrällä ei ole lähdetty brassailemaan. Tiimipohjaisten tappomatsien ja Objective-tilan lisäksi tarjotaan pelattavaksi Stopwatch, jossa molemmat joukkueet kellottavat vuorotellen saman tehtävän ja nopeampi vie kentän. Tämä Return to Castle Wolfensteinin ja Enemy Territoryn perimmäinen pelitila on sangen soveltuva klaanimatsien pelaamiseen, mutta eipä pelistä löydy tukea moiselle toiminnalle.

Yleisillä, siis ainoilla tarjolla olevilla ja pelaajien itse isännöimillä palvelimilla kokemus on sekava. Jokaisella ylläpitäjällä tuntuu olevan oma käsityksensä hyvistä asetuksista, jollaisina en pidä ainakaan Team Deathmatchia pienessä kentässä puolen tunnin erillä. Palvelimen valinta on hieman arpapeliä, sillä niiden viivettä ei näe mistään etukäteen. Lisää kummastusta herättävät pelaajien sijainnin ja jäljellä olevan elämän paljastavat värilliset ikonit sekä tähtäysavun tarjoaminen. Tasoeroja luovan aseiden parantelun ja magian olisi myös mielellään jättänyt yksinpeliin. Vanhalla Xboxilla ilahduttanut yhteistyötilakin loistaa poissaolollaan.

Askel taakse, mars

Graafisesti peli näyttää perin skarpilta. Hahmomallit ovat tarkasti mallinnettuja ja niihin sattuvia, näin raadollisia osumajälkiä ei ole nähty sitten The Darknessin. Ympäristöt kuvaavat yllätyksettömästi aika perinteisiä toisen maailmansodan näkymiä, mutta käytetyt tekstuurit välillä yllättävät yksityiskohtaisuudellaan. Samoin esimerkiksi valuva, ruudulle roiskuva vesi on näyttävästi tehty. Kaikkea loistoa ei ole saatu rullaamaan täysin kelvollisesti, sillä peli usein hidastelee tiheistä lataustauoista huolimatta.

Äänipuoli on jopa kuviteltavan wolfensteinmainen. Mahtipontiset sävelmät, taukoamaton aseiden pauke ja sakuaksentti täyttävät kuulijan korvakäytävät antamatta valittamisen aihetta.

Wolfenstein on kaikin puolin tavanomainen toisen maailmansodan räiskintä. Sillä ei ole oikeastaan yhtään omaa ässää hihassaan – kaikki on nähty ennen ja tehty paremmin. Vain viiden tunnin läpijuoksusta ja vesitetystä moninpelistä on vaikea kuvitella kenenkään maksavan täyttä hintaa. Genrensä vanhalta ykkösnimeltä tämä on onneton ja ponneton yritys. Noin kymmenen vuotta henkisesti nuorempana pitäisin tekeleestä luultavasti paria tähteä enemmän.