Yksi Marvelin pitkäkestoisimmista sarjakuvasarjoista sai uutta tuulta siipiensä alle Bryan Singerin luotsaamista X-Men -elokuvista, joista ensimmäinen oli samalla sarjakuviin perustuvien elokuvien esiinmarssin myrskyvaroitus. X-lanseerauksen aallonharjalla on lähdetty ratsastamaan useilla peleillä, joista viimeisin on mm. Soldier of Fortune -sarjasta tutun Raven Softwaren kehittämä X-Men Legends II: Rise of Apocalypse.
Kuten nimestä sopii päätellä, Apocalypse, tuttavallisemmin Tuho, tuo kaikkia mutantteja tasapuolisesti vihaava, Darwinin filosofiaa vapaasti tulkitseva arkkipaskiainen, on tullut siihen primääritulokseen, ettei ihmis- saati mutanttikuntaa nosteta keskinkertaisuuden suosta muulla kuin silmittömällä väkivallalla ja Telluksen väestömäärän radikaalilla miinustamisella. Tätä toimintamallia noudattaen Tuho joukkoineen lähtee putsaamaan pöytää liiasta sapiens-saastasta, ja eihän sellaista nyt sovi vain vierestä katsella. Sekä Ryhmä-X:n että Magneton komentaman Mutanttien veljeskunnan on lyötävä hynttyyt yhteen ja asetuttava yhtenä rintamana poikkiteloin Tuhon tielle.
Riviin järjesty
Toisin kuin mainospuheet kertovat, pelimekaniikaltaan X-Men Legends II on suurin piirtein yhtä lähellä roolipeliä kuin Serious Sam. Kyseessä on ennemminkin hahmopisteillä ja tavarankeruulla koristeltua turpaanvetoropeltamista diablomaiseen tyyliin. Suhdanteet ovat turpakäräjiin kallellaan ja niin kutsutut roolipelielementit ovat lähinnä mausteita tässä sopassa, eikä kentillä kohtaa pienenpieniä käytännön puzzleja vakavampia aivokutkutuksia. Hahmonkehityksen ja varusteiden jakamisen voi myös vääntää automaattiseksi, jolloin pelaajan tarvitsee uhrata vieläkin vähemmän aikaa ajatukselle.
Vaan totta on sekin, että peli palvelee niitä perimmäisiä metsästäjä-kerääjä -viettejä ensiarvoisen hyvin. Turpaan leipomisen ohella huomaa kahlaavansa kaikki varjoisat nurkat ja tavarakontit läpi parempien varusteiden toivossa ja hahmonkehityksen myötä avautuvat uudet kyvyt ja ominaisuudet ovat omiaan pitämään tuiki tärkeän vaihtelun kuvioissa mukana. Lisäksi kentille on piilotettu kaikenmoista bonustauhkaa erittäin anteliaasti. Sarjakuvaväkivallasta ja materialistisesta ahnehtimisesta säpinänsä saaville X-Men Legends II on silkkaa orgastista ilotulitusta.
Pelaaja opastaa neljän sankarin (tai antisankarin) ryhmää, ja tiimin saa koota oman maun mukaan. Ryhmää kootessa on hyvä pitää monipuolisuuden ja balanssin hakeminen ohjenuorana, sillä puolin ja toisin painotettujen hahmojen vahvuudet loistavat kirkkaimmin vahvaa kontrastia vasten. Hyvisten ja pahisten liittoutumalla ei ole pelaajan kannalta mitään merkitystä reilumman hahmovalikoiman lisäksi, mitä nyt keskustelut muiden hahmojen kanssa muuttavat väritystään jutun iskijöiden keskinäisestä suhteesta riippuen. Raa'asti typistäen hahmot jakautuvat fyysisiin lähitaistelijoihin ja psyykkisiin kaukolaukojiin, ja jokaisella hahmolla on toki omat nimikkokykynsä.
Pelin kontrollit ovat yksinkertaiset ja ne on kartoitettu ohjaimelle johdonmukaisesti. Optimitilanteessa PS2:een on kytketty multitap ja ruudun ympäriltä löytyy kolme kaveria ottamaan osaa koitokseen, muussa tapauksessa tekoäly hoitaa perässä kiitäjien roolit. Vaikka koneaivoilla varustetut tiimikaverit eivät mitään järjen jättiläisiä ole, ne hoitavat hommansa kunnialla ja osaavat pysyä melko hyvin poissa pelaajan tieltä. Pelaaminen on soolonakin hauskaa ja jouhevaa, mutta eniten pelistä saa irti kaveriporukalla.
Turpasaunaan mars
Yksinpeli on jaettu viiteen osaan, eli ensin taitetaan peistä Tuhon kätyreiden kanssa yksi kerrallaan, ja lopulta lähdetään ottamaan mittaa itse isoherrasta. Taistelujen välillä voi myös viettää aikaa komentopaikalla, jossa voi ostaa kovempia varusteita, höpistä muiden liittolaisten kanssa tai vaikkapa pelata tietovisa-alipeliä. Xavierin hienoista briiffauspuheista huolimatta tehtävissä on kyse putkikaavasta, jota nöyrästi noudattaen pelaaja johdattaa ryhmänsä huoneesta toiseen, käytävästä seuraavaan ja kompleksin tasolta toiselle, ryhmän pyyhkiessä kaiken vastarinnan tieltään. Eteenpäin joraamista halkovat satunnaiset pomotaistelut Tuhon monimuotoisia peesaajia vastaan. Pelattavaa riittää varsin mukavasti useammaksikin illaksi, ja on suorastaan hämmästyttävää, kuinka tehokkaasti peli onnistuu eteensä koukuttamaan sen näennäisestä tylsämielisyydestä huolimatta.
Esillepanon suhteen ei valittamista ole, pikemminkin päinvastoin. Välipätkät uhkaavat tiputtaa silmät päästä, peliympäristöt ovat grafiikaltaan reheviä ja monipuolisia ja tapahtumia verevöittää paatoksellinen sinfoninen musiikki. Kyseessä on peli, jonka tuotantoarvot ovat selvästi olleet korkeat, ja tämä näkyy juuri oikeissa paikoissa. Ääninäyttely on sopivan yliampuvaa pelin räiskyvän tyylin muistaen, vaikka Xavierin roolin maltillisen tyylikkäästi hoitava Patrick Stewart tuntuukin olevan hieman väärässä seurassa.
Katsoi asiaa miltä kantilta tahansa, on X-Men Legends II eräänlainen yksinkertaisuuden riemuvoitto. Äärimmilleen virtaviivaistetusta pelimekaniikasta huolimatta se jaksaa pitää mielenkiintoa yllä alusta loppuun, eikä pelaaja äkkää missään vaiheessa motkottaa pelin suoraviivaisuudesta sen tasapainotetun ja liukkaasti eteenpäin rullaavan sisällön ansiosta. Esiripun laskeutuessa takaraivoon kiipii kuitenkin yksi ainoa ajatus: ei enempää. X-Men Legends II viihdyttää juuri niin kauan kun pelattavaa riittää, mutta viimeistään lopputekstien kohdalla tuntee saaneensa enemmän kuin tarpeekseen mättöhuvista ja kalsonkisankareista. Ainakin tältä erää.
