Vanhojen pelien uudelleenjulkaisut ovat yksi yleisimpiä ilmiöitä konsolien latauspalveluissa. Kehittäjälle lähestymistapa on turvallinen, koska tunnetulla pelillä on vanhastaan faneja, joille uutuutta ensisijaisesti pyritään myymään. Lisäksi osa klassikoista on saavuttanut uudelleenjulkaisun avulla uusia faneja, kuten The Secret of Monkey Island -seikkailut tai Beyond Good and Evilin HD-versio. Eikä lähdemateriaalista ole puutetta. Historiahan on täynnä pelisarjoja, joista lähteä ammentamaan.
Vaan miten tulisi suhtautua uudelleenjulkaisuun, jonka alkuperäisversiosta ei ole koskaan kuullutkaan? Atari 2600:n menestystaival ajoittui ajalle ennen oman pelihistoriani alkua, joten Live Arcadeen ilmestynyt Yar's Revenge pääsi livahtamaan kovalevylle puolivahingossa ja täysin tuntemattomana. Ilman vuosikymmenten takaisia rakkaita muistoja Yar's Revenge myös unohtunee pelikirjastoon nopeasti.
Keskivertohuttua
Alkuperäinen peli oli sivulta kuvattu ammuskelu, jossa ohjattiin hyönteisen kaltaista Yar-hahmoa. Päähahmon nimi on pysynyt samana, mutta hänestä on tehty ihmismäinen, haarniskaan pukeutuva soturi. Tyyliltään peli on kolmiulotteinen raideräiskintä, jossa tapahtumat etenevät omalla vauhdillaan pelaajan keskittyessä ainoastaan ampumiseen sekä vihollistulen väistelyyn. Vaikka tarjolla on kevyttä tarinantynkää, vanhaan tyyliin suuret pisteet ja kertoimet ovat pääasiallinen tavoite. Satunnaisesti matkalta kertyy lisäbonuksia, kuten lisäenergiaa ja hetkellistä automaattiampumista. Bonuksia saa varastoitua muutaman kutakin, ja säästäminen kannattaa, jotta tiukemmista loppuvastuksista selviytyisi helpommin.
Valitettavasti pelattavuudeltaan Yar's Revenge on varsin epäonnistunut ja täten paikoin raivostuttava kokemus. Vaikka suurimmat ongelmat aiheutuvat heikosta ohjaustuntumasta, eivät seinien läpi ampuvat viholliset, uudelleen syntyvät maayksiköt tai epäreilulta vaikuttavat loppupomot ainakaan auta asiassa. Nämä ongelmat sietäisi ilman ohjauksen aiheuttamaa lisätuskaa. Pelaaja ohjaa sekä hahmoa että tämän tähtäintä eri tateilla. Koska pelaaja pystyy yleensä keskittymään kunnolla vain toiseen, kärsii joko energiapalkki tai pistesaalis valinnasta. Tavallisesti toiminta näyttää oudolta sinkoilulta ja kaiken liikkuvan sekavalta räiskimiseltä.
Onneksi vanhoista hyvistä keksinnöistä lisäelämät ovat mukana, sillä kuolema korjaa saalistaan tasaiseen tahtiin. Parantamisen varaa olisi ollut lisäelämienkin hyödyntämisessä. Kuoleman jälkeen pelaaja heitetään takaisin edelliseen välitallennuspisteeseen täysin ilman kentän aikana kertyneitä bonuksia. Onneksi Yar kestää osumia kuin taistelulaiva, ja pelaaja saa toimia tykinruokana hyvän tovin ennen siirtymistä manalan majoille.
Valittaville vaikeustasoille tulee käyttöä ja arvostelua tehdessä oli pakko nöyrtyä helpon tason käyttöön. Ei siksi, että kentät olisivat erityisen vaikeita tai rivivihollisten pudottaminen haastavaa, vaan ärsyttävien loppupomojen takia. Muutamasta ensimmäisestä vielä selviää kunnialla, mutta lopulta kohdalle tulee sietokyvyn rajoja koputtelevia pomoja. Typerän lisäelämäjärjestelmän takia paras mahdollisuus loppuvastusten kukistamiseen on ensimmäisellä yrittämällä. Vaikeustason laskeminen puolestaan tekee kenttien läpikahlaamisesta entistäkin tylsempää. Onneksi tasoja voi sentään pelata yksi kerrallaan, eli jokaiseen lähdetään tyhjältä pöydältä.
Kaunis vaan ontto
Yar's Revenge on pelkästään visuaalista toteutusta arvioiden erittäin hienon näköinen latausjulkaisu, mutta tyyliltään kokonaisuus vaikuttaa aivan liian kliiniseltä. Mieleen tulee vahvasti Blade Kitten -tasoloikkatoiminta. Silti jopa sen kasaan haukuttu Kit-kissa oli persoonallisempi hahmo kuin Yar. Sarjakuvatyyliset välipätkät ovat iloa silmälle, mutta pelissä ei ole lainkaan ääninäyttelyä. Ilman ääninäyttelyä pelin aikana tapahtuvaa dialogia on mahdotonta seurata. Toisaalta tarina putoaa mitäänsanomattomuuden lokeroon niin monien muiden tusinapelien ohella, joten yhden puuttuvan ominaisuuden perään on turha jäädä itkemään.
Täysin onneton peli kyseessä ei ole, mutta rehellisyyden nimissä Yar’s Revenge ei vain sytytä mielenkiintoa missään vaiheessa. Kun omillakin taidoilla päästiin tulostauluilla suhteellisen korkealle, niin en nähtävästi ole ollut ainoa, jonka mielestä peli kannattaa jättää hankkimatta. Atarin luulisi jatkossa löytävän pitkästä historiastaan mielenkiintoisempia sarjoja, joista lähteä työstämään uusia menestystarinoita.
