Mä fanipoika oon, laitan suihketta kainaloon
Metal Gear on itselleni valtavan tärkeä ja henkilökohtainen pelisarja. Tutustuin Hideo Kojiman legendaariseen saagaan ensimmäistä kertaa Metal Gear Solidin myötä, vieläpä sen ilmestymisvuonna 1998. Olin tuolloin 9-vuotias, joten enhän minä tajunnut hölkäsen pöläystä teoksen elämää suuremmasta juonesta, mutta sniikkailu oli hauskaa ja Solid Snake niin perhanan cool, ettei mitään tolkkua. Tuntui jo silloin siltä, että nyt olen oikeasti jonkun elämää suuremman asian äärellä.
Ensimmäinen MGS ja toinen osa Sons of Liberty ovat kuluttaneet pleikkarini laserlukijaa yhteensä satojen tuntien ajan. Snake Eater ei nuorempana lukeutunut suosikkeihini, mutta vanhemmiten siitä on muodostunut tarinansa ja monipuolisuutensa vuoksi ehkä jopa lempiteokseni sarjassa. On jotenkin uskomatonta, miten paljon Kojiman porukka pystyi aikoinaan puristamaan irti PlayStation 2:sta.
Japanilaiselle MSX:lle ilmestyneet Metal Gear ja Metal Gear 2: Solid Snake jäivät puolestaan itselleni aikoinaan kuriositeeteiksi, joiden olemassaolon kyllä tiedostin, mutten kauheasti niihin perehtynyt edes vuonna 2011 ilmestyneen Metal Gear Solid HD Collectionin kautta. Nyt päätin kuitenkin antaa peleille rehdin mahdollisuuden ja onkin todettava, että MSX-kaksikko on nykypäivän mittapuulla aika karu ilmestys, vaikka sarjan DNA on selkeästi nähtävissä jo näissä seikkailuissa. Jos retroreissulle halajaa, suosittelen aloittamaan suoraan Metal Gear 2:sta, sillä se on kestänyt vähän arvokkaammin aikaa.
Nintendon 8-bittiselle kenkälaatikolle ilmestyneet Metal Gear ja Snake’s Revenge löytyvät nekin kokoelman kätköistä, mikä on mukava kuriositeetti, sillä ne eivät ole aiemmin olleet missään uusintajulkaisussa mukana. Nämä ovat kuitenkin ylivoimaisesti sarjan heikointa antia, eikä itse herra Kojima pidä näitä teoksia edes osana sarjan kaanonia. Pelillisesti kumpikaan ei lukeudu näin uusintakierroksenkaan myötä millään muotoa omiinkaan suosikkeihin, joskin Snaken kostossa on parhaimmillaan aika svengaavat chiptune-musiikit.
Onneksi niin kokoelman MSX- kuin NES-peleissäkin on alkuperäisistä poiketen vapaa tallennus, joten niiden kokeminen on sentään vähän armollisempaa. Mutta otetaanpa seuraavaksi katsaus niihin huomattavasti tunnetumpiin teoksiin eli Solid-sarjan seikkailuihin!
Kiinteä käärme ja Varjo-Mooses-saaren seikkailut
On vuosi 2005. Olet Solid Snake (David Hayter), eläkkeeltä ”vielä yhdelle tehtävälle” raahattu agenttiveteraani. Tehtäväsi on soluttautua Shadow Moses -saarelle yksin ja selvittää, onko terroristeilla oikeasti heidän uhkausten mukaiset ydinaseet käytettävissään (vastaus: on). Hyvin pian käy ilmi, että Snakella on vain 18 tuntia aikaa estää ydinisku, muuten jysähtää.
Snakella on apunaan muutama radiokamu, kuten yleispäteviä vinkkejä antava eversti Campbell (Paul Eiding) ja tohtori Naomi Hunter (Jennifer Hale), sananlaskupankki/tallennusvastaava Mei Ling (Kim Mai Guest) ja Metal Gear -robotin kehityksessä mukana ollut Hal ”Otacon” Emmerich (Christopher Randolph). Codec-radiopuhelin on muuten mielenkiintoista teknologiaa, sillä se stimuloi ainoastaan käyttäjänsä korvaa, joten sitä ei voi kuulla kukaan muu. Kätevää.
Ehkä olen vähän jäävi sanomaan tätä, mutta tarina tempaisi vuosien tauon jälkeen välittömästi mukaansa. Radiokeskusteluja on paljon, mutta niitä on pääosin mukava kuunnella terävän dialogin vuoksi. Matkalla kohdattava pahiskavalkadi Revolver Ocelotin (Patric Zimmerman) ja Liquid Snaken (Cam Clarke) johdolla on sangen persoonallinen kautta linjan ja monilla heistä on jopa traagisia kohtaloita kerrottavanaan.
Pelin ääniraita ja -efektit ovat suorastaan ikonisia ja kestäneet mainiosti aikaa ammattimaisen ääninäyttelyn ohella, mutta samaa ei voi valitettavasti sanoa pikselikkäästä grafiikasta. Muinaisen PC-version tai modernin emuloinnin tuomia päivityksiä ei kannata odottaa, eikä normaalisti ensiluokkaisista remasteroinneista tuttu M2 ole tuonut teokseen edes laajakuvaa tai minkäänlaisia grafiikkafilttereitä. Meneehän tämä näinkin, ja naavaparroille kokemus on toki autenttinen, mutta ensimmäistä kertaa mukaan hyppäävien kannalta olisi suonut hiukan pehmeämpää laskeutumista.
Toisaalta se mikä emuloinnissa hävitään, voitetaan arkistoinnissa (jos Gamecuben Metal Gear Solid: The Twin Snakesin mukanaolottomuutta ei lasketa). Sekä Metal Gear Solidia, että MGS: Special Missionsia voi pelata niin PAL, NTSC- kuin NTSC-J-versioina. Suosittelen ehdottomasti lataamaan nimenomaan keskimmäisen, sillä ennen vanhaan ruudunpäivityksissä oli eroja erilaisten putkitelkkaristandardien vuoksi.
Patriootit?!
Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty kertoo kaksi erillistä tarinaa, joista ensimmäinen sijoittuu vuoteen 2007. Tässä huomattavasti lyhyemmässä episodissa Solid Snake soluttautuu öljytankkerin uumeniin tavoitteenaan löytää Metal Gear RAY, josta muriseva agenttimme ja Snaken apuna häärivä Otacon ovat saaneet vihiä oman tutkimustyönsä siivittämänä. Kaksikko työskentelee nykyisin omalle järjestölleen ja heidän pitäisi todistaa maailmalle, että uusi Metal Gear -yksikkö on täyttä totta. Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene kuten Strömsössä, vaan lopputuloksena on tankkerin uppoaminen ja pahemman luokan öljykatastrofi.
Tarina jatkuu paria vuotta myöhemmin, kun Jack, koodinimeltään Raiden (Quinton Flynn), lähetetään tutkimaan Big Shell -vedenpuhdistuskompleksia, joka rakennettiin aiemmin tapahtuneen onnettomuuden vuoksi. Codecin toisessa päässä on tuttuun tapaan eversti Campbell, mutta myös Jackin puoliso Rose (Lara Cody). Campbell antaa jälleen yleispäteviä vinkkejä, kun taas Rose hoitaa tallentamisen ja muistaa joka soiton yhteydessä kannustaa Jackia jaksamaan.
Matkan varrella yritetään estää uutta katastrofia sekä kohdataan jälleen ikimuistoisia pahiksia, kuten itsenäisen Dead Cell -organisaation luonnonoikut Vamp-vampyyri (Phil LaMarr), pommimestari Fatman (Barry Dennen) ja neiti Fortune (Maura Gale), joka haluaisi niin kovasti kuolla, mutta kukaan ei häntä pysty tappamaan. Neidon hallitsemattomien psyykkisten voimien vuoksi häntä ei voi nimittäin vahingoittaa. Ensimmäistä kertaa reissulle lähtevien onkin syytä varautua astetta lennokkaampaan juoneen, sillä koukerot poukkoilevat loppua kohden eri suuntiin kuin nappulaliigan futarit.
Pelillisesti MGS 2:ta on päivitetty juuri oikeista paikoista edeltäjäänsä nähden, ja sitä on edelleen äärimmäisen nautinnollista pelata. Se on kestänyt myös huomattavasti paremmin aikaa niin graafisesti kuin taidetyyliltään. Oikeastaan ainoa harmittava seikka on värien yleinen valjuus, johon olisi ollut kiva saada pientä pintaremonttia. Ääniefektit ja -näyttely sekä Harry Gregson-Williamsin säveltämä ääniraita ovat kuitenkin tuttua priimatavaraa.
Laadukkaasta jäljestä huolimatta MGS 2 on yksi sarjan kiistellyimpiä nimikkeitä ohjastettavan päähenkilön korvaamisen vuoksi. Vaikka Snake vilahteleekin siellä täällä ja hänen hahmollaan seikkaillaan tankkeriosiossa, pelataan suurin osa reissusta Raidenilla. Pellavapää ei tunnu kuuluvan fanien suosikkeihin, ja kieltämättä hän on hahmona hyvin erilainen kuin Snake, monesti ärsyttäväkin. Raiden kitisee ja valittaa vähän väliä, minkä lisäksi hän tykkää ajatella asioista useimmiten pessimistisesti. Silti, jollain ihmeellisellä tavalla Raideniin samaistuu reissun edetessä, eikä hänen persoonansa ollut mielestäni pelinautinnon tiellä.
Viidakkovekara Snake
Metal Gear Solid 3: Snake Eater on poikkeava teos sarjassaan kahdestakin syystä: se ottaa pelillisesti pesäeroa aiempiin tuomalla mukaan luonnossa selviytymiseen pohjautuvat mekaniikat, kuten syömisen, maastoon verhoutumisen ja itsensä paikkaamisen. Snake Eater ottaa myös vuosikymmeniä takapakkia aikajanassaan, sillä se sijoittuu vuoteen 1964, joten päähenkilönä ei häärää luonnollisestikaan kiinteä käärme, vaan Naked Snake, joka tullaan myöhemmin tuntemaan nimellä Big Boss. Lisäksi teknologia on kultaisella 60–luvulla lastenkengissä verrattuna nykyhetkeen, joten Snakella ei ole käytössään modernin ajan luksusta, kuten Soliton Radar -tutkaa.
MGS 3 on tiettyjä peruspilareita lukuun ottamatta muutenkin varsin erilainen verrattuna edeltäjiinsä, sillä se muistuttaa fiilikseltään enemmän vanhan ajan agenttielokuvaa aina ikonista Cynthia Harrelin laulamaa tunnaria sekä Norihiko Hibinon ja aiemmasta osasta tutun Gregson-Williamsin säveltämää ääniraitaa myöten. Tämän ohella dialogi ja ääninäyttely ovat nekin jossain määrin teatterimaisempia ja matkan varrella kohdattavat Cobra-yksikön pahikset muuan nuorta Revolver Ocelotia (Josh Keaton) myöten hyvin sarjakuvamaisia. Eikä sitä tarinan keskiössä olevaa isoa robottiakaan ole unohdettu.
Vaikka tarinankerronnassa on otettu askel överimpään suuntaan, se on seurattavuudeltaan ehkä sujuvin, mielenkiintoisin ja viihdyttävin tapaus sarjan historiassa. Jos siis haluaa kokea Metal Gearit kronologisesti oikeassa järjestyksessä, ei Snake Eater ole ollenkaan huono ensikosketus sarjaan. Pelillisesti se on nimittäin kokoelman monipuolisin teos ja audiovisuaalisestikin priimatavaraa, kun ottaa huomioon alkuperäisraudan lainalaisuudet.
Mahdollisimman paljon fyrkkaa mahdollisimman pienellä vaivalla
Tässä kohtaa onkin hyvä todeta, että Metal Gear Solid -sarja kuuluu mielestäni yleissivistykseen. Alkuperäisteokset (erityisesti MGS 2 ja 3), ovat vielä tänäkin päivänä lempipelejäni ja tietysti kaikille vähänkään uteliaille ehdottomasti kokemisen arvoisia, eikä tämä kokoelma sitä faktaa muuta suuntaan tai toiseen. Metal Gear ansaitsisi parhaat mahdolliset puitteet nykylaitteistolla, mutta Master Collection ei niitä valitettavasti tarjoa.
En tiedä, kenelle tämä tulee yllätyksenä, mutta Konami on käännöstyön osalta mennyt sieltä, mistä aita on matalin, sillä japanilaisyhtiö hyödyntää Bluepoint Gamesin 12 vuotta vanhoja käännöksiä ilman minkäänlaisia päivityksiä. PlayStation 5:llä 4K-resoluutio jää täten haaveeksi maksimitarkkuuden ollessa 720p-resoluutiosta yläskaalattu 1080p, minkä lisäksi ykkösosa pyörii 25 tai 30 freimiä sekunnissa riippuen siitä, pelaako PAL- vai NTSC-versiota. Tämä on mielenkiintoista, koska jostain syystä nykyemulaattorit osaavat kuitenkin pyörittää teoksia modernimmilla tarkkuuksilla.
On totta, että erityisesti alkuperäisten PlayStation-pelien kohdalla resoluution nosto tuo yleensä pintaan aika tehokkaasti grafiikan "virheet" sekä kikat, mitä siihen aikaan on käytetty. Mutta kun kyse on virallisesta tuotteesta niin voisi luulla, että yrittäisivät tehdä asialle jotain. Pisteenä i:n päälle Switchillä Metal Gear Solid 2 pyörii huonommin kuin PlayStation 2:lla! Mutta hei, onhan tässä ihan kivat valikot!
Valikoista puheenollen, Konami ei ole onnistunut laittamaan teoksia saman launcherin alle, vaan konsolin valikkoon asentuu yhteensä viisi teosta: Metal Gear Solidit ykkösestä kolmoseen erillisinä Master Collection -versioina, Metal Gear ja Metal Gear 2: Solid Snake yhteisenä pakettina, ja ekstrat vielä erikseen. Viisi erillistä ikonia siis! Kuulostaa turhalta valitukselta, mutta kun tämän pitäisi olla joku helvetin MASTER COLLECTION, joka yhdistää sarjan historiaa yksiin kansiin niin voisi luulla, että kaikkiin peleihin on pääsy saman hubin kautta. Mutta ei.
Siispä ”mestarikokoelmaa” on pidettävä yksimielisesti menetettynä mahdollisuutena siitäkin huolimatta, että lisäherkkujen mukana on niin digitaalista sarjakuvaromaania, vanhoja käsikirjoituksia kuin aikajanakollaasejakin. Sellaista ei vain voi hyväksyä, jos virallinen tuote on monin paikoin huonompi kuin harrastelijoiden tai modaajien päivittämät iso-tiedostot.
Ei pilalla, ei pelkkää paskaa tilalla, mutta…
No niin, se siitä. Korostan nyt vielä, että erityisesti toinen ja kolmas Solid-osa ovat kestäneet aikaa hämmästyttävän hyvin, ja noviiseille Metal Gear Solid Master Collection Vol. 1 on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kokonaisuus (alelaarista hankittuna) sekä tärkeä palanen pelihistoriaa. Aiemmin pelanneidenkin mielestä on varmasti mukava kuulla rakastettujen teosten olevan jotakuinkin ennallaan.
Ja onhan se kätevyyskin rahanarvoista – PlayStation 2:n tai 3:n esiin kaivaminen, emulaattoreiden kanssa pelleily tai vaikka MGS HD Collectionin netistä naaraaminen ei varmasti hotsita kaikkia. Mutta kaikki te muut – tätä kokoelmaa ei ole mitään järkeä ostaa (ainakaan täydellä hintalapulla), jos omasta hyllystä löytyy joko alkuperäiset teokset, Metal Gear Solid HD Collection tai pelkästään PlayStation 3:lle julkaistu Legacy Collection. Sinua on varoitettu.
