Lost: Via Domus

Syksyllä 2004 Pohjois-Amerikassa menestyksekkäästi debytoinutta Lostia ei ole voinut olla viime vuosina huomaamatta. Show yhdistelee taitavasti elementtejä muun muassa Selviytyjistä ja muista populäärikulttuurin tuotteista. Sarjassa joukko lentokoneturmasta selviytyneitä ihmisiä taistelee elämästään mystisellä saarella. Selviytyjillä on jokaisella omat salaisuutensa, joita käydään läpi yhdessä saaren omien tapahtumien kummallisten käänteiden kanssa enemmän tai vähemmän sekavissa olosuhteissa. Välillä juostaan karkuun pelottavasti ääntelevää mustaa savua ja välillä taas märehditään hahmojen historiaa käsittelevissä takautumissa.

Aluksi valtaisan positiivisen vastaanoton saanut sarja on kolmannelta tuotantokaudeltaan lähtien joutunut kritiikin kohteeksi kasvavissa määrin. Lostille tyypillinen salaperäisyys alkoi olla osalle katsojista jo liikaa. Show ehti joka tapauksessa kerätä jo ensimmäisillä tuotantokausillaan sen verran suuren yleisön, että videopelikäännökselle nähtiin Ubisoftin toimesta oiva markkinarako. Lopputuloksena saatiin jälleen kerran yksi lisenssipelien äärettömään mereen hukkuva taideteos.

Tie kotiin käy takautumien kautta

Lost: Via Domuksen päähenkilönä seikkailee toistaiseksi tuntematon, muistinsa menettänyt miespuolinen selviytyjä. Sarjan avainhahmot on mallinnettu mukaan, joten ympärillä pyörii alusta lähtien pitkälti tuttuja kasvoja. Rakenteellisesti Via Domus on jaettu jaksoihin kuin televisiosarja konsanaan. Jokainen episodi loppuu yleensä jonkin sortin juonenkäänteeseen. Pätkän alussa päästään myös muistelemaan, mitä pelissä onkaan aikaisemmin tapahtunut. Idea on sinänsä kiva, mutta kikkailu tuntuu loppujen lopuksi turhalta, kun koko komeuskin kestää pelille naurettavan lyhyet viisi tuntia.

Pelaajan on ensitöikseen alettava selvittää identiteettiään. Sarjasta tuttuun tyyliin hahmon menneisyyttä valaistaan takautumilla. Jotta takautumista paljastuisi arvokasta informaatiota, on pelaajan itse osattava ottaa vihjeiden perusteella valokuva kriittisestä hetkestä. Näin sankari muistaa, missä hän on nähnyt esimerkiksi Locken aikaisemmin. Samalla päähahmon taustatarina hahmottuu pikku hiljaa. Pelaajaa kannustetaan myös tutkimaan interaktiivisten takautumien aikana ympäristöään, sillä niihin on kätketty aina kolme informaatiopakettia, jotka löytämällä pokkaa saavutuksen ja päävalikkoon avautuu uutta konseptitaidetta ihasteltavaksi. Jos pelaajan olisi oikeasti haluttu innostuvan avautuvista ekstroista, olisi kehittäjien kannattanut tarjota vaikkapa sarjaan keskittyviä minidokkareita.

Takautumat ovat joka tapauksessa pelin parasta antia, sillä tarinaa seuraa suhteellisen kiinnostuneena loppuun saakka. Lyhyyden ansiosta tapahtumat eivät ehdi käydä turhan tylsiksi. Suurin vika tarinassa kuitenkin on, ettei se paljasta mitään uutta Lostin tapahtumista. Mitä ilmeisimmin sarjan tuottajat ovat halunneet pitää paljastukset nollissa. Tässä suhteessa peli onkin paha pettymys, sillä näin se ei pääse hyödyntämään Lostin mystiikkaa tehokkaasti käytännössä.

Hukassa edelleen

Takautumien ohella tarinaa selvitetään lyhyissä välinäytöksissä sekä geneerisissä keskusteluissa, joiden osalta on turha odottaa minkäänlaisia hienostuneita ominaisuuksia. Sama pätee koko Via Domuksen pelimekaniikkaan. Pelaaja seikkailee hyvin rajoitetusti saarella, eikä mahdollisuuksia eeppisiin tutkimusseikkailuihin ole. Etenemissuunta selviää, kunhan vain jaksaa seurata liiankin pelimäisiä opasteita ja käydä jokaisen hahmon kanssa kaikki yksinkertaiset keskusteluvaihtoehdot läpi. Tiedonlähdettä kummempaa virkaa tutuilla kasvoilla ei ole.

Paikoin eteen tulee ongelmatilanteita, joissa pelaajan on osattava asetella sulakkeita sulaketauluun oikealla tavalla. Mukaan on saatu muutama hauska idea, mutta nekin käyvät vanhaksi nopeasti toiston takia. Muiden pelillisten ominaisuuksien tapaan pulmat eivät juuri omaperäisyydellä juhli vaan ovat hyvin rajoittuneita. Ampua pelissä ei ole pakko kuin pari kertaa, mikä on sinänsä positiivista nykyisillä räiskintöjen hallitsemilla markkinoilla.

Audiovisuaalisesti Via Domus pysyy uskollisena emosarjalleen. Saari on rehevän aluskasvillisuuden peittämä näyttävä paratiisi, mutta sisätilat eivät onnistu vakuuttamaan. Ääniraita tarjoaa sarjasta tuttua dramaattista tunnelmointia, joten jännitystä nostetaan sopivilla tehokeinoilla oikeissa kohdissa. Hahmojen toteutus ja ääninäyttelijät sen sijaan tuottavat tällä saralla suurimman pettymyksen. Vain muutama henkilö puhuu alkuperäisen näyttelijän äänellä. Esimerkiksi Dominic Monaghania Charlien roolissa tuuraava näyttelijä tekee paikoin aivan hävyttömän huonoa työtä. Selviytyjien johtajaa leikkivä Jack sentään puhuu Matthew Foxin äänellä, mutta hänenkin ärsyttävyystasonsa laskee pökkelömäisen hahmototeutuksen takia. Ennen niin karismaattisiltakin hahmoilta on yksinkertaisesti hukattu särmä. Kaiken kukkuraksi dialogi ei ole kovinkaan henkevää.

Via Domusta voi hyvällä omallatunnolla verrata sarjan keskivertoon täytejaksoon. Tapahtumat seuraa ilman suurempaa tuskailua kertaalleen läpi, mutta ne eivät paljasta Lostin maailmasta aidosti mielenkiintoista uutta tietoa. Kun peli ei tarjoa myöskään mitään pelillisesti uutta, ei sillä ole näin kummoista uudelleenpeluuarvoa. Via Domus ei sinänsä ole tuskallinen kokemus, mutta pelillinen sisältö on yksinkertaisesti liian rajoittunutta. Seikkailu myös loppuu vähintään yhtä hämmentävästi kuin moni Lostin jaksoista, eikä mahdollista jatkoa voi sulkea kuvioista pois. Tällaisenaan Via Domus sopii vain sarjan kovimmille faneille, jotka hekin toivottavasti tyytyvät vuokraamaan pelin.