Lost Planet: Extreme Condition

Capcom aloitti nykyisen sukupolven vauhdilla ja ryminällä. Xbox 360:lle julkaistut Dead Rising ja Lost Planet: Extreme Condition olivat teknisesti näyttäviä mutta pelimekaanisesti rikkinäisiä tuotoksia, jotka keräsivät tyydyttäviä arvosanoja. Näistä jälkimmäinen saapuu nyt valaisemaan Playstation 3:n omistajien päivää, sillä putkijuoksuun panostavia räiskintöjähän pleikkarilta juuri puuttuu. Koiraa ei ole kuitenkaan lajityyppiin katsominen: jopa Call of Duty 4 onnistui ravistelemaan pölyt sota-ammuskelujen manttelista, joten miksei nousevan auringon maan sankareilta voisi odottaa jotain samansuuntaista?

Kylmää kyytiä

Lost Planet sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, kaukaiselle planeetalle nimeltä E.D.N. III. Ihmiskunta on hylännyt vanhan kotinsa ja lähtenyt asuttamaan muiden tähtien kiertolaisia. Tällaiset operaatiot eivät koskaan ole ongelmattomia – jääplaneetan tarjoamiin haasteisiin lukeutuvat hyytävä pakkanen ja jättiläisvihollisrapuja muistuttavat akridit. Villin lännen malliin etenevät uudisraivaajat kaivavat asumiskelpoisia luolia säänsuojaksi, mutta akrideja vastaan tarvitaan jotain lapiota tehokkaampaa. Perusrynkyn tueksi ihmiset ovatkin kehittäneet VS:n eli Vital Suitin: kompaktin ja voimakkaasti aseistetun robottipuvun. Pätevä jätkä VS:n sisällä voi tehdä selvää jälkeä isommastakin akridien armeijakunnasta.

Wayne Holden on tällainen pätevä jätkä. Isänsä jalanjälkiä VS-taistelijana seuraava nuorukainen on pienestä pitäen harjoitellut hienostuneen kättäpidemmän käyttöä. Heti pelin alussa hän pääsee todistamaan isänsä kuolemaa tavarajunan kokoisen akridin, Vihreäsilmän, kourissa. Wayne pakenee taistellakseen toisena päivänä, ja toivuttuaan kärhämästä hän lähtee antamaan alkuperäiskansalle isän kädestä.

Capcomin käyntikortit

Teknisesti Lost Planet on ihan hyvää työtä. Ennen pelaamaan pääsemistä täytyy tosin sietää kymmenen minuuttia kestävä asennus, jonka aikana konsolin kovalevylle kopioidaan viiden gigatavun edestä tavaraa. Tämän pitäisi lyhentää latausaikoja, mutta koska Xbox 360 -versiossakaan ei latausruutua joutunut juuri ihailemaan, jää hyöty vähintäänkin kyseenalaiseksi.

Audiovisuaalinen puoli on kunnossa. Lost Planet näyttää ja kuulostaa hyvältä, maisemien värit ja tekstuurit eivät joudu häpeämään muiden alkuvuoden pelien rinnalla. Räjähdykset ovat komeita, vaikka elokuvissa vastaavaa nähtäessä joku vääräleuka voisi kommentoida kovaan ääneen: "Trikkikuvaa". Bensaräjähdykset vaikuttavat kaikessa näyttävyydessään pahasti esineiden päälle piirretyiltä vakiotussahduksilta. Äänimaailmassa on sopivasti potkua. Erityisen miehekkäältä kuulostaa VS:n haulikon kilahtava jysähdys, joka viestittää kuulijalle tuhoisasta voimasta.

Kontrastina äänipuolen muuten mallikaalle toteutukselle on näyttelijöiden tönkkö suoritus. Asiaa ei auta, että dialogin laatu vaihtelee kömpelöstä korniin. Japanilaisia pelisuunnitteluperinteitä noudattava tarina on yllätyksellinen kuin keskiverto jakso Frasieria, hahmokaarti vetää omaperäisyyden puutteessaan vertoja Enchanted Armsille.

Lost Planetin PS3-version yhteydessä on puhuttu jopa katastrofaalisista ruudunpäivitysongelmista, mutta nämä raportit ovat liioiteltuja. Xboxilla ongelmana oli nopeissa panoroinneissa ruudun repeileminen, mitä PS3:lla on yritetty ilmeisesti paikata, mutta tilalle on saatu nykivämpi liike. Vilkkaimmissa kohdissa voi myös havaita jonkinmoista piirtonopeuden heikkenemistä, mutta pelattavuus ei näistä ongelmista juuri kärsi.

Omia ratkaisuja

Pelimekaniikka henkii japanilaista kulttuuria, jossa asioita yritetään aina tehdä vähän eri lailla. Muista kolmannen persoonan räiskinnöistä poiketen ruudulla näkyvä tähtäin ei olekaan pultattu kiinni näytön keskipisteesen, vaan se voi liikkua jonkin verran. Kamera alkaa kääntyä vasta ruudun reunaa lähestyttäessä. Näin kuva voi pysyä pidempään kiinteänä pelkän tähtäimen vipeltäessä pitkin ruutua. Kääntyminen on sentään tehty nopeaksi: 90 asteen käännökset voi tehdä yhdellä napinpainalluksella, joten lähestyvien vihollisten rivistöjä voi helposti harventaa joka sektorilta. Joka tapauksessa kokemus poikkeaa totutusta, minkä lisäksi ohjaus vaikuttaa laiskalta.

Ärsyttävämpää on se, että Xboxilta siirretyssä ohjainkonfiguraatiossa ei ole otettu huomioon Sixaxiksen suurinta heikkoutta, sen luokattoman kehnoja liipasimia. Hyvissä peleissä ampumisen voi vaihtaa R1-painikkeeseen, sillä tunnottomat 2-napit soveltuvat ampumiseen heikosti. Capcomilla ei Lost Planetia ole ehkä testattu PS3:n omalla ohjaimella lainkaan, sillä tottahan joku olisi ehdottanut kehitystiimille mahdollisuutta vaihtaa ampuminen ylempiin olkanappeihin.

Tähtäimen vapaahko poukkoilu ruudun keskialueella on mahdollistanut tehokkaan tähtäysavun, joka kannattaa kuitenkin vääntää pois päältä. Ristikon jämähtäminen vihollisen päälle estää joissain tilanteissa taktisesti järkevimmän tulenkäytön, kun vihollisrykelmän keskellä kutsuvasti seisovaan bensatynnyriin ei saa osumaa millään. Näitä improvisoituja joukkotuhoaseita on jokaisessa kentässä yllin kyllin, ja tekoälyn huikeudesta antaa kuvaa se, miten hanakasti vastustajat hakeutuvat vaarallisimmin räjähtävien kohteiden läheisyyteen. Toinen vihollissoturien usein käyttämä taktiikka on "ammu ohi, liiku kaksi metriä sivuttain, ammu uudelleen ohi".

Lämpöä ihminen kaipaa

Merkittävä elementti jääplaneetalla seikkailtaessa on lämpöenergia, jota jäätymiskuolemaa välttelevän Waynen on jatkuvasti kerättävä lisää. Energiaa saa kuolleilta vastustajilta, tuhotuista kulkuvälineistä ja polttoainesäiliöistä, mutta sitä ei ilmeisestikään löydy virtaavasta laavasta tai hehkuvista hiilikasoista, sillä Wayne voi kuolla kylmyyteen laavavirran reunalla. Kylmyys ei tunnu myöskään haittaavan tarinan naishahmoja, ainakaan toppapukujen kaula-aukkojen avonaisuudesta päätellen.

Lost Planetin parasta antia ovat sen pomotaistelut, etenkin isoimpia akrideja vastaan. Taisteleminen kaikkien akridien kanssa mukailee samaa teemaa: ammu kirkkaimman värisiin kohtiin. Isoja ökömömmiäisiä vastaan ei kannata kuvitellakaan pärjäävänsä ilman VS:n antamaa suojaa. Pahimpien taisteluiden tiimellyksessä saa kulutettua loppuun vähintään pari taistelupukua. Perustaktiikka koostuu jatkuvasta tulituksesta haavoittuviin kohtiin, murhaavimpien hyökkäysten väistämisestä ja – puvun vedellessä viimeisiään – seuraavan VS:n luokse hakeutumisesta. Pelkkä silmitön räiskintä johtaa ennenaikaiseen hautaan.

Kauniit kuoret ja onnistuneet pomotaistelut eivät kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että Lost Planet on tolkuttoman tylsä peli. Tarina ei jaksa temmata mukaansa, taisteluissa ei ole pahemmin vaihtelua ja ohjaus on siinä määrin vieraan tuntuinen, että hyppiminen muiden räiskintöjen ja Lost Planetin välillä aiheuttaa hetkellistä suorituskyvyn notkahtelua. Moninpelissä kaikki tuntuvat olevan yhä Call of Duty 4:n lumoissa, joten tutun peliseuran löytäminen verkosta on lähes mahdotonta. Muutenkaan verkkopelimuodot eivät jaksa sykähdyttää. Yksinpelinä Lost Planet menettelee, varsinkin jos japanilainen tarinankerronta maistuu. Täyttä hintaa pelistä ei kannata maksaa.