Ninja Gaiden 2

Alkuperäisen haasteen "Kumpi voittaa: ninja vai piraatti?" muotoilija tuskin ajatteli Ryu Hayabusaa kysymystään miettiessään. Team Ninjan jatko-osa vuoden 2004 toimintaeepokselle Ninja Gaidenille osoittaa, ettei grogihuuruisinkaan liekkiparta puujalkoineen ja koukkuineen saa Idän maakrapua anomaan armoa. Ryu Hayabusa on tällä kertaa hiljaisempi, timmimpi ja armottomampi kuin koskaan ennen. Ykkösosasta pitäville Ninja Gaiden 2 tarjoaa samanhenkistä toimintaa, mutta toisin kuin Tomonobu Itagaki uhosi, Ninja Gaiden kakkosta ei tulla muistamaan täydellisimpänä toimintapelinä. Se paikka voi hyvinkin jäädä ensimmäiselle osalle, Ninja Gaiden Blackille tai Sigmalle. Team Ninjan uusin veribaletti on viihdyttävä ja äärityylitelty tapaus, jota kuitenkin vaivaa muutama todella lävitsekatsomaton ongelma. Samalla se silti tuo lajityyppiinsä uutta potkua - ja rutkasti irtoraajoja.

Käsikirjoitus perseestä (ja tisseistä)

Ei liene suuri yllätys, että edeltäjänsä tavoin Ninja Gaiden 2 sisältää yksiulotteisen surkukoomisen juonen sekä kourallisen mainosnukkemaisen persoonattomia ja pinnallisia hahmoja. Juoni on vain satunnainen vierailija, jonka valeasu paljastuu, kun seuraava selittämätön siirtyminen tai odotettavissa oleva tapahtuma piirtyy ruudulle. Tämä ei onneksi haittaa. Ninja Gaidenissa kaikki kerronta palvelee toimintaa ja toiminnasta pelissä onkin sataprosenttisesti kyse. Silloin kun vastustajista ei tehdä leikkeleitä ja jauhelihaa, seurataan todennäköisesti avuttoman naishahmon toilailuja tai demonisen latteaa kerrontaa vastusten perspektiivistä. Koska pelissä on kuitenkin tarina, olisi ehkä hyvä kertoa siitä muutama sana. Muinainen piru pitää saada takaisin elävien kirjoille ja tätä tavoitetta ajavat - syystä tai toisesta - Black Spider -ninjaklaani ja jo ykkösosasta tutut Fiend-demonit pomoineen. Yliherruuden ja maailmantuhon tiellä on kuitenkin mies, jolla on vähän sanottavaa mutta paljon tuhottavaa.

Ontuva käsikirjoitus unohtuu heti, kun Ninja Gaidenin supersulavaan pelimekaniikkaan pääsee käsiksi. Kontrollit ovat kuin suoraan edellisestä osasta, ja Ninja Gaiden Blackilla tai Sigmalla lämmitellyt pelaaja on välittömästi kotonaan sarjan uutukaisenkin parissa. Suurkaupunki- ja perijapanilaistyylistä arkkitehtuuria huokuva ensimmäinen taso tervehtii pelaajaa piiritystilanteella, kun CIA-agentti Sonian kidnappauksen todistanut Ryu jää ninjojen ympäröimäksi. Alkumetreistä lähtien on selvää, että pelin väkivaltakerroin on vedetty nuppiin; raajat lentävät verisuihkeen saattelemina suuntaan ja toiseen. Alaruumiin verran keventynyt ninja raahaa itseänsä epätoivoisesti Ryuta kohti itsemurhahyökkäys mielessä virkaveljen levitessä eetteriin silppuna. Taustalla soiva rumpuvoittoinen ninjamusiikki ja kuolleista vihollisista nousevat energia- ja karmapisteet tasoittavat sopivasti häpeilemätöntä teurastusta. Pelihän tämä vain on - ei kun menoksi!

Mielenkiinnottomasti käynnistyvä tarina huvittaa jo ensiminuuteilla. Tiukkaan nahkaan pukeutunut Sonia kaapataan pahiksien toimesta ja velvollisuudentuntoinen Ryu saa tästä syyn verestää taitojaan. Ensimmäinen kenttä on alusta loppuun pelkkää toimintaa, eikä vähäisesti vaihtoehtoisista reiteistä tai ongelmanratkaisusta ole pienintäkään jälkeä. Suoraviivaisen etenemisen pysäyttävät vain runsaslukuiset vihollisjoukot, arkut, tallennuspisteet ja Muramasan asekaupat. Tason lopussa odottaa sopivan haastava pomovastus, ja koko komeus suljetaan miehekkäällä välianimaatiolla. Sama kaava toistuu tasosta toiseen, hyvässä ja pahassa. Lyhyen, mutta sitäkin suoraviivaisemman alkujakson aikana koko juoni tulee hyvin selväksi. Samalla uudistukset pelimekaniikassa ja tempossa vievät mennessään, eikä paluu entiseen tunnu enää kiinnostavalta. Ykkösosan vahvat osa-alueet kuitenkin paljastuvat pelituntien kertyessä mittariin.

Annoit pikkusormen, mä vein koko käden...

Tomonobu Itagakin ylistyksillä on aina ollut järkälemäisen vankka perusta, mutta samalla niissä on ollut reilusti liioittelun makua. Ninja Gaiden 2 sisältää todella syvällisen ja haastavan pelimekaniikan, jonka puitteissa saa vierähtämään kymmeniä tunteja. Samalla peli kärsii myös täysin holtittomasta kamerasta, heikosta ruudunpäivityksestä ja liiallisesta suoraviivaistamisesta. Dead or Alive -tyylisten mätkintäpelien hengessä kulkeva taistelu erottaa Ninja Gaiden kakkosen useimmista genrensä edustajista. Pelissä on kaksi lyöntinäppäintä, joilla useimmat liikkeet tehdään. Liikesarjat perustuvat pitkiin X- ja Y -nappeja vuorotteleviin yhdistelmiin, joita on käsittämätön määrä ainakin jos kaikkien aseiden liikeet lasketaan yhteen. Yksittäiset lyönnit, väistöt, torjumiset, kombot ja hypyt liittyvät toisiinsa täydellisesti, ja miekka löytää tiensä aina perille. Liikesarjat eivät jatku lajityypille ominaisesti tyhjään vihollisen kuollessa, vaan siirtyvät uuteen uhriin mutkattomasti. Kaikki iskut voi myös peruuttaa nopeasti, mikä luo taisteluun aitoa hallitsemisen tunnetta. Hyökkäysten runsaus ja monipuolisuus tekevät pelaamisesta silkkaa iloa.

Loistaviin uudistuksiin kuuluvat muun muassa uudet tappoliikkeet ja raajoja menettävät vastustajat. Nämä liittyvät välittömästi toisiinsa, sillä raajansa menettäneelle viholliselle voi Y:tä painamalla tehdä kerrasta tappavan iskun. Tilanne- ja jäsenkohtaiset erikoisliikkeet taipuvat joustavasti tuiskeeseen eivätkä pienine kuvakulmien dramatisointeineen ja animaatioineen häiritse lainkaan itse pelaamista. Tappoliikkeet helpottavat kiitettävästi urakkaa,mutta verottavat myös karma- eli pistesaldoa. Samalla niiden käyttö estää energia- ja taikaesineiden ilmaantumisen kuolleista pahiksista, joten harkintakykyä kannattaa jatkuvasti vaalia. Raajarikot viholliset tuppaavat olemaan tavallisempia vaarallisempia, joten äkkitapoille riittää kysyntää. Silvotut ninjat lähestyvät kamikaze mielessä, kun taas siivekkäät demonit ryhtyvät linkittämään ilkeimpiä liikkeitään tavallista nopeammalla vauhdilla. Kamppailuissa ei ole tauoille pienintäkään sijaa, ja mitä suuremmaksi pidot kasvavat, sen nopeammaksi tahtijalka yltyy.

On sääli, että näinkin nautittava toiminta menettää teräänsä täysin mahdottoman kameran ja ruudunpäivityksen putoilun takia. Esimerkkejä on loputtomasti, mutta parhaiten ongelmat tulevat ilmi suuremmissa taisteluissa. Kesken ilmalyönnin kameralta piilossa ollut vihollinen ilmestyy ruudulle, jolloin muualle kohdistettu isku siirtyy välittömästi tähän. Kuvakulma pyörii vimmatusti eri kohteita hakien samalla, kun pelaaja koittaa saada edes hieman tolkkua touhuun. Hidastelut tekevät havainnoinnista ja etäisyyksien arvioinnista usein mahdotonta ja pahimmillaan estävät päämäärähakuisen etenemisen kokonaan. Napintaonnan jälkeinen jäsenmäärän äkillinen romahtaminen palauttaa mätön onneksi nopeasti normaalille tasolle, joten tuskaa kestää vain hetki. On silti selvää, että näin nopeassa ja taistelupainotteisessa pelissä kameraongelmat ja hidastelu ovat vakavin ongelma, mitä kohdalle voi sattua. Ehkä arvostelukappaleella (promoversio) on jotain tekemistä asian kanssa, mutta vika tuskin on vain siinä. Jotta Ninja Gaiden 2 todella ansaitsisi paikkansa, olisi suotavaa, että Team Ninja korjaisi pahimmat virheet ripeästi päivityksessä.

Ichin jalanjälkiä seuraten

Ryu Hayabusalla ei lopu aivan heti ässät hihasta, sillä kivikasvoisen ninjan taskuissa pullottaa ase jos toinenkin. Tappovälineissä on suuria eroja ja erityisesti niiden hallitseminen pitää huolen, ettei tekeminen lopu ihan heti. Pitkä ja tappava Lunar Staff taipuu amatöörinkin käsissä, kun taas vaarallisen näköinen, ketjulla ja sirpillä varustetun Kusari-gaman käyttö vaatii rutkasti taitoa. Heittoaseiden puolelta räjähtävät tikarit ja jousi tulevat tutuksi, mutta mukaan on laitettu ykkösosastakin tuttu ja tässäkin todella turhaksi jäävä veden alla toimiva minigun. Jousen ja heittotähdenkin voi ladata, jolloin näihin saa muiden aseiden tavoin lisätehoa tappavien lopetusliikkeiden muodossa. Y:tä pohjassa pitämällä Ryu suorittaa erikoisiskun, joka useimmiten tekee vastuksista kerralla selvää. Yltiöraa'alla Eclipse Scythellä vastarinta nöyrtyy silkan massan edessä, kun Ryu iskee lopetusliikkeen päin näköä. Juuri lukemattomat eri aseet ja liikkeet takaavat, ettei dialogi terän kautta käy koskaan liian tylsäksi. Ja ainahan voi turvautua ninpoihin, noihin ninjojen kuolettaviin loitsuihin.

Ninja Gaiden 2 ei ole visuaalisesti läpimurto, vaikkei peli missään nimessä rumakaan ole. Animaatio on yllätyksettömästi parasta, mitä pelialalla on tarjota: iskujen, akrobatian ja vauhdin seuraaminen on yksinkertaisesti erittäin nautinnollista. Hahmoja vaivaa tässäkin pelissä Team Ninjalle tyypillinen vahamainen kiilto ja olemus, mikä ei onneksi häiritse kuin välivideoissa. Kenttäsuunnittelua latistaa laatutason nopea vaihtelu. Esimerkiksi ensimmäinen taso on upea ja omaperäinen, kun taas kolmas on tappavan tylsä. Ninja Gaiden 2 sortuu myös yliampuviin lopputasoihin, joissa ei ole mitään tolkkua; jostain syystä tästä perussynnistä japanilaiskehittäjät eivät tunnu koskaan pääsevän eroon. Koska pelissä kaikki palvelee toimintaa, on selvää, että rakennuksia ja arkkitehtuuria latistaa pahanlaatuinen funktionalismi. Suuret salit, huoneet ja torit ovat esineistä riisuttuja, eikä yksityiskohdilla juuri kerskailla. Meni Ryu minne tahansa, tuntuu siltä, että joku on edeltä siivonnut alueen sopivaksi kahakointiin. Lievästä kömpelyydestä huolimatta Ninja Gaiden 2 on äärimmäisen tyylikäs ja peittelemättömästi fasistis-maskuliininen hieman 300-elokuvan tavoin. Hiki, lihas ja veri hallitsevat pelin kuvastoa.

Äänimaailma luo omilta osin vahvasti nopeaan mättöön tarvittavan tunnelman. Puheet saa japaninkielisellä ääninäyttelyllä, ja score koostuu perijapanilaisesta rumpu- ja huilumusiikista yhdistettynä kitarariffeihin ja nopeaan konemusiikkiin. Pelillisesti ja audiovisuaalisesti moitteeton Ninja Gaiden 2 saakin vitsansa juuri yllä mainittujen kamera- ja ruudunpäivitysongelmien takia. On myös mielenkiintoista huomata, kuinka paljon Itagakin joutsenlaululla ja Capcomin Devil May Cry nelosella on yhteistä. Molemmissa pomovastusten massaa on nostettu tuplasti ja huumoria, tahallista tai ei, löytyy runsaasti. Eräs päävastuksista, lykantrooppi Volf, on niin huvittava ja karikatyyrimainen mutta samalla raaka, että itse kohtaamista odottaa pelonsekaisin tuntein. Johtoportaan pomot ovat sellaista sarjaa, jota voi odottaa vain Urotsukidojin, Akiran ja Ninja Scrollin luvatusta maasta, Japanista. Team Ninjan todennäköisesti viimeiseksi jäävä Ninja Gaiden on ehdottomasti ostamisen arvoinen. Puutteineenkin kyseessä on lajityyppinsä malliesimerkki. Varoituksen sana silti: Peli on äärimmäisen hankala, välillä jopa niin armoton, että ohjain, lähiympäristö ja oma mielenterveys ovat vaarassa. Ja Path of Acolyte ei ole ninjoille - se on ninjakoirille!