Tom Clancy's EndWar

Sota on monitasoista puuhaa. Konfliktit saavat usein alkunsa poliitikkojen epäonnistumisesta, ja kun rähinä sitten alkaa, näyttäytyy sotatanner eri tavalla eri toimijoille. Virtuaalitaistelukentistä puhuttaessa useimmat konsolipelaajat näkevät rintaman yksittäisen sotilaan näkökulmasta. Toisaalta strategisteillekin on jo jokunen konsolipeli, mutta sodassa on myös taktinen taso. Reaaliaikaista taktikointia nähtiin Warhammer: Battle Marchissa, mutta tosimaailman konflikteihin käsiksi haluavalle haltijoiden ja kääpiöiden johtaminen tuskin maistuu. Tähän saumaan iskee Ghost Reconeista ja Rainbow Sixeistä tuttu Ubisoft Tom Clancy's EndWar -pelillään, joka sijoittuu samaan maailmaan kuin heidän suositut räiskintäpelinsä.

Ensi vuosikymmen on jopa nykyistä synkempi, jos EndWarin taustatarinaa on uskominen. Öljykriisi koettelee jälleen kerran maailmaa, ja Venäjästä tulee johtava öljyntuottajavaltio. Tästä rikastuneena vanha kunnon punakone modernisoi puolustusvoimansa huipputasolle. Eurooppa yhdentyy entistäkin konkreettisemmalla tavalla: yhteinen puolustuspolitiikka astuu voimaan ja samat asevoimat taistelevat kaikkien jäsenvaltioiden puolesta. Yhdysvallat pyrkii pitämään itsensä kukkona tunkiolla kehittämällä avaruusaseman, jonka avulla voidaan lähettää sotilaita minne päin maailmaa tahansa 90 minuutissa. Juuri kun avaruusaseman rakentamisen viimeinen vaihe on käynnistymässä, tuhoaa terrori-isku amerikkalaisen rakennustarvikkeita lähettävän sukkulan. Kiristyneen suurvaltapoliittisen tilanteen myötä kolme supervaltaa ajautuvat keskenään kolmanteen maailmansotaan.

Maailmanlopun kelloja soitteleva taustatarina ei ole omaperäisimmästä päästä, mutta toisaalta siinä on sen verran mielenkiintoisia yhteneväisyyksiä tämän päivän ulkomaan uutisten kanssa, että tarinan juuri ja juuri voisi jopa uskoa olevan etäisesti mahdollinen. Tästä huolimatta tarinointi onneksi päättyy pelaajan ottaessa ohjat käsiinsä, sillä pelin yksinpelikampanjaa voi alun harjoitustehtäviä lukuun ottamatta luonnehtia dynaamiseksi. Pelaaja valitsee yhden kolmesta osapuolesta, jonka sotavoimilla pyrkii maailmanherraksi, joskin sota on rajattu täysin pohjoiselle pallonpuoliskolle Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän maa-alueille. Maailmankartalta valitaan minkä alueen haluaa valloittaa. Peli ei tosin anna Total War -tyyliin sotia vapaasti missä huvittaa vaan antaa jonkin hämärän logiikan perusteella mahdollisuuden taistella tiettyjen alueiden herruudesta. Merisotaa ei pelissä ole missään muodossa, vaan EndWar keskittyy maajoukkojen väliseen toimintaan ilmavoimien tukemana.

Äänikomentoja, mutta vain selkeästi artikuloiden

Taktiikkapelille tyypillisesti minkäänlaista resurssien tuotantoa ei tehtävissä ole mukana. Toisaalta käytössä ovat komentopisteet, joita saa valloittamalla kartoilla olevia satelliittiyhteystorneja, joita haalitaan useimmissa tehtävissä samalla koko taistelun voittamiseksi. Komentopisteiden avulla pelaaja voi kutsua lisäjoukkoja kartan ulkopuolelta, mutta vain rajatun määrän tehtävää kohden. Lisäksi nämä samat joukot kulkevat tehtävästä toiseen keräten kokemusta, joten Command & Conquer -tyylinen armeijan lähettäminen kohti varmaa tuhoaan ei tällä kertaa ole järkevää. Yksikön täysin tuhouduttua täydennysjoukkoina lähetetään mitään osaamattomia mortteja suoraan peruskoulutuksesta. Hyvä komentaja tietää, milloin on järkevää paeta. Yksiköt noudattavat varsin toimivaa kivi-paperi-sakset logiikkaa: tankit tappavat miehistönkuljetusvaunut, joiden ilmatorjunta-aseet ovat myrkkyä helikoptereille, jotka puolestaan tekevät selvää jälkeä tankeista. Näiden lisäksi sopassa ovat jalkaväki ja pioneerit, mutta heitä tarvitaan lähinnä satelliittiyhteystornien valloittamiseen, vaikka sopivissa olosuhteissa hekin osaavat pitää puolensa.

EndWar poikkeaa monella eri tavalla RTS-peleistä, joita Xbox 360:lla on nähty useampaan otteeseen. Pelaaja ei voi esimerkiksi kontrolloida kameraa vapaasti kartan yläpuolella, vaan se on aina sidottu johonkin yksikköön. Täten maaston vapaa tiedustelu on mahdotonta. Toisaalta näkyvillä on aina pienoiskartta, johon ilmestyvät pelaajan komennuksessa olevien joukkojen havaitsemat viholliset. Tähän ei riitä vain sopiva välimatka, vaan nähdäkseen vihollisen täytyy pelaajan omistamalla yksiköllä olla suora näköyhteys.

Joukkojaan voi käskyttää useammalla eri tavalla. Huonoin tapa on vaihtaa kamera käskytettävän yksikön näkökulmaan ja osoittaa ohjaimen avulla, että mihin heidän pitää liikkua, mikä satelliittiyhteystorni valloitettava, minkä vihollisen kimppuun hyökättävä jne. Mikäli pelaajalla on käytettävissään komentajayksikkö, on paljon parempi tapa käyttää kokoruudun kokoista karttaa. Tällöin taistelutantereen kontrollointi helpottuu, kun näkee kartan kokonaisuudessaan havaittuine vihollisineen, satelliittiyhteystorneineen ja kaikkineen. Pelaajan ei tarvitse kuin ristiohjaimella valita yksikkö tai useampikin ja näyttää missä heitä tarvitaan. Taistelu ei tällöin ole näyttävää tykitystä kuten Hollywood-elokuvissa, mutta toisaalta tulosta tulee paljon helpommin.

Ubisoft on kehittänyt myös kolmannen tavan. Käskyjä voi nimittäin antaa äänikomennoilla esimerkiksi Live headsetiä käyttäen. Käskyttäminen tällä tavoin toimii yllättävän hyvin, missä auttaa komentojen standardoitu kaava: ensin määritetään kuka tekee, sitten mitä ja lopuksi missä. Idea ei ole uusi, kokeilihan Ubisoft äänikomentojärjestelmää jo Rainbow Six 3:ssa, joskin varsin laihoin tuloksin. Nyt koko pelin pelaaminen on periaatteessa mahdollista pelkästään äänikomentojen avulla, mutta on vaikea uskoa kovin monen kuitenkaan tekevän näin. Käskyttäminen on edelleen helpompaa isolta kartalta, eikä vähiten siksi, että pelillä oli välillä suuria vaikeuksia ymmärtää allekirjoittaneen suomalaista korostusta. Toisaalta äänikomennot toimivat hyvin yhteistyössä muun ohjauksen kanssa: pelaaja voi samalla ohjaimen avulla osoittaa käskyn yhdelle yksikölle, kun antaa jonkin yksinkertaisen ja helposti lausuttavan komennon toiselle. Esimerkiksi ilmaiskujen toteuttaminen osoittautui paljon tarkemmaksi äänikomennon avulla kuin ohjaimen tatilla tuhertaen.

Asemasotaa

Yksinpelikampanja tarjoaa tekemistä vähäksi aikaa, mutta pelin todellinen suola on Theater of War -verkkopelikampanja, jossa pelaajat sotivat keskenään pyrkien viemään omaa osapuoltaan kohti maailmanherruutta. Pelimuoto toimii periaatteessa samalla tavoin kuin yksinpelikampanja: se osapuoli voittaa, joka onnistuu valloittamaan kaikki vihollisten pääkaupungit ja 30 aluetta. Kierros kestää vuorokauden ja rintamalinjat liikkuvat sen mukaan, mikä osapuoli on onnistunut saamaan kiistanalaisilla alueilla enemmän voittoja. Tällöin omalla pelaamisella on pieni mutta silti olemassa oleva panos verkkopelin kulkuun, mikä motivoi kummasti sotaan osallistumista. Pelimuoto tarvitsee silti säätämistä, sillä ainakin Xbox 360 -puolella tämän arvostelun kirjoitushetkellä oleva sota juuttui useiksi kierroksiksi samoista muutamasta alueesta nahisteluksi. Vaikka sodan hidas eteneminen on realistista, voi samoilla kartoilla pelaaminen monta päivää tai jopa viikkoa putkeen alkaa puuduttaa. Tästä huolimatta Theater of War on yksi mielenkiintoisimmista verkkopelimuodoista sitten Chromehoundsin Neroimus Warin.

Ulkoisesti EndWar on jäänyt varsin keskinkertaiselle tasolle. Kaupunkisotien ympäristöt ovat hieman turhan kolhoja laatikkomaisine taloineen, mutta toisaalta karu urbaanius sopii menoon. Yksiköt ovat yksityiskohtaisesti toteutettuja ja näyttävine maastokuvioineen suorastaan varsin hienoja. Piirtoetäisyys voisi olla hitusen parempi. Graafisesti EndWar ei siis ole yhtä näyttävä kuin esimerkiksi scifityyliin räikeä Command & Conquer 3, mutta toisaalta vertailu on tässä tapauksessa erilaisista aihepiireistä johtuen turhaa. Äänitoteutus on kelvollista sotimisen räimettä, mutta venäläishahmojen tapa puhua englantia venäläisellä korostuksella pitäisi julistaa rikokseksi.

Tom Clancy's EndWar on omaperäinen ja erittäin toimiva näkemys konsolille toteutetusta reaaliaikataktiikkapelistä. Pelattavuus erottuu muista vastaavista hienosti edukseen, vaikka äänikomentojärjestelmä ei toimi aivan luvatulla tarkkuudella. Theater of War vaatii hieman säätämistä, mutta se on ideana erittäin tervetullut tuulahdus raikasta ilmaa muuten niin tunkkaiseen verkkopelien tarjontaan. Tärkein saavutus on kuitenkin se, että allekirjoittaneen usko Ubisoftin kykyyn tuottaa mielenkiintoisia sotapelejä sitten ensimmäisen Xboxin Ghost Reconien on nyt palautunut.