Castlevania: Order of Ecclesia

Moni asia alkoi Castlevania: Symphony Of The Nightista. Selvimpänä näistä mallia "Something of something" olevat nimikkeet tulevissa Castlevanioissa, tai metroidvanioissa, kuten toisinaan sanotaan. Nimi on enne, ja myös Castlevania-sarja uudistui PSX:n wagnerimaisimman sinfonian mukana. Sittemmin Koji Igarashi tiimeineen on takonut kuumaa rautaa, mutta peliseppien pajassa on vain jäänyt yksi asia huomioimatta; vaikka muotti on eri, on tuote sama. Castlevania: Order of Ecclesia on jälleen yksi uusi "mullistaja" sarjassa, jonka suurin mullistus on kerta toisensa jälkeen mennyt kaikilta ohi. Mutta mitäpä noista, koska aivan kuten kodin rallikuski tai lätkästara, myös kodin vampyyrinteurastaja on niellyt säännöllisen lisäosansa levein hymyin vuodesta toiseen. Order of Ecclesia on jälleen verinen välipala matkalla, jonka odotushorisontissa siintää se seuraava suuri juttu. Sellaisenaan Konamin yön lapsi onkin lämpimästi tervetullut suureen katraaseen. Nintendo DS seisoo jälleen yhden tukipilarin vahvempana.

Vuosikertalaatua, pikantisti erilainen

Eletään 1800-lukua ja pimeyden prinssi on lusinut elinkautista arkussaan jo jonkin aikaa. Belmontin suvun liekki on sammunut, mutta pyhän ruoskan nimeen vannovan verilinjan tilalle on noussut erilaisia organisaatioita kuin sieniä sateella. Order of Ecclesia, vapaasti suomennettuna kirkon järjestö, on yksi tällainen organisaatio. Pyhä mies Barlowen johdolla Ecclesia on kehitellyt väkevän aseen Draculaa vastaa. Dominus on Draculan omista voimista jalostettu loitsu, jota ainoastaan Shanoa, pelin päähahmo, voi käyttää. Mutta ennen kuin käärme saa maistaa omaa myrkkyään, sekoittaa pakkaa nuori Albus, joka halajaa Draculan voimia itselleen. Pieleen mennessä rituaalissa Shanoa menettää muistinsa ja Albus painelee kohti maita ja mantuja kreivin voimat mukanaan. Lähtökohta ei tarjoa kovin hyviä puitteita mestarilliselle tarinankerronnalle, mutta punainen lanka johdattelee tarinan kuitenkin sujuvasti päätökseensä.

Ecclesian tukikohta toimii pelissä Wygolin kylän ohella eräänlaisensa levähdyspaikkana. Kertausharjoitukset tehdään alussa Ecclesian tiloissa, jonka jälkeen matka suunnataan kartalla komeilevaa luostaria kohti. Pelissä ei ole tuttuun tapaan yhtä suurta linnaa tai aluetta, vaan kenttiä avautuu maailmankartalle etenemisen tahtiin. Mitään negatiivisia ulkoisvaikutuksia tästä ei kuitenkaan synny, pikemminkin päinvastoin, sillä variaatio alueiden välillä on suurempaa, ja yllätyksille jätetään näin enemmän pelivaraa. Jo edellä mainittu Wygolin kylä tarjoaa Shanoalle kauppiaan, seppien ja kylän viisaiden palvelut. Tarinan alussa Wygol on tosin lähes autio, mutta mystisesti kadonneita kyläläisiä löytyy sieltä täältä pitkin peliä. Sen lisäksi, että kyläläisten pelastaminen palvelee suurta päämäärää, tarjoavat asukkaat Shanoalle myös tehtäviä - ja palkintoja näiden suorittamisesta. Juoksevien asioiden kyytitytöksi kannattaa ryhtyä monestakin syystä. Palkinnot ovat merkittäviä, pelikelloon tulee sopivasti lisäaikaa ja tehtävät ovat yleensä jopa mielenkiintoisia. Ihan näppärä uudistus on sekin, että pelikarttaan voi merkitä taktisesti tärkeät alueet ja potentiaaliset salapaikat, joihin vasta paremmin varusteltu Shanoa pääsee.

Aikaisemmista osista poiketen päähahmona toimii naispuolinen sankaritar. Sudensilmäinen, siro ja tummanpuhuva Shanoa ei muistinmenettämisepisodin vuoksi ole hahmo mielenkiintoisimmasta päästä, vaikka tyylillisesti onnistunut onkin. Masaki Hirookan kädenjälki ei juuri kalpene Ayami Kojiman taitojen rinnalla, mikä käy hyvin nopeasti selväksi. Barlowe, Albus, Shanoa ja Dracula ovat sekä taidekuvissa että pelissä erittäin tyyliteltyjä. Erityisesti Dracula on parhaimmillaan, ehkä jopa Symphony of The Night -aikoja komeammissa kuoseissa. Taiteellisesti Order of Ecclesia onkin todellinen estetiikan renesanssi; edellisosien anime-tyylisestä hahmogalleriasta on luovuttu kokonaan, ja tunnelma on muutenkin paljon synkempi ja uskottavampi.

Glyyfiglamouria, moukareita ja loitsuja

Monien muiden pelitalojen tapaan Konami on minimoinut kosketusnäyttökikkaillut, ja tämä näkyy Order of Ecclesiassa. Peli ei juuri hyödynnä DS:n koskestusnäyttöä, mikä ei ole kuitenkaan huono asia. Sen sijaan käsikonsolin muille nappuloille löytyy runsaasti toimintoja. Shanoa ei muiden vampyyrintappajien tapaan poimi aseita maasta tai arkuista, vaan käyttää käsivarsissaan ja selässään olevia glyyfejä aseinaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valikossa pelaaja voi pukea Shanoan päälle viisi erilaista suojaa, mutta aseet valitaan glyyfivalikoimasta. Kahdelle käsiglyyfille on molemmille omat nappinsa, joten pahiksia voi takoa samanaikaisesti vaikkapa tuliloitsulla ja moukarilla. Oikealla ajoituksella taikoihin ja teriin saa lisäpotkua, sillä lyöntinappien täsmällinen näpyttäminen saa Shanoan iskemään rytmikkäästi ja kovaa. Selässä manailevat voimat aktivoidaan olkanäppäimellä ja yleensä nämä nostavat hahmon hyökkäys- ja puolustusarvoja tai manaavat esiin apulaisia Limbon lakeuksilta. Painamalla yhtäaikaisesti molempia hyökkäysnappeja Shanoa tekee erikoisiskun, joka tosin kuluttaa reilunpuoleisesti harvinaista sydänenergiaa. Pelin lukuisista eri loitsuista ja aseista saa yhdistettyä monenlaisia coctaileja, ja osa tehokkaimmista hyökkäyksistä paljastuukin vasta ahkeran kokeilun jälkeen. Edellisosista poiketen normaalitkin iskut tyhjentävät hieman toisenlaista taikapalkkia, joten erityisesti pomotaisteluissa iskujen hurja spämmääminen ei aina kannata.

Pelimekaniikka toimii varsin hyvin, vaikkei se lopulta tuo pöytään mitään uutta tai kokeilevaa. Tarinan edetessä vastaan tulee monenlaisia demoneita, jotka mahdollisesti pudottavat kuollessaan uuden glyyfin. Joskus glyyfin eteen saa tehdä enemmän töitä; vastustajan kyky pitää imeä vaikkapa kesken tämän erikoisiskun. Order of Ecclesiassa vihollisten heikkouksilla on entistä suurempi merkitys, joten uusille tuhovälineille löytyy nopeasti käyttöä. Piristävästi Konami on uusimman taskucastlevanian mukana uusinut vihdoin monikierrätetyt vihollis- ja esinetekstuurit, mikä tarkoittaa uusia vihollisia. Rividemonit ovat edelleen heiveröisiä, vaikkakin mukaan mahtuu vaarallisempiakin tapauksia. Todellista haastetta tarjoavatkin pelin lukuisat tasopomot. Tässä välissä on pakko kiukutella: miksi, Konami, pelissä ei vieläkään ole hard-vaikeustasoa valittavissa alusta saakka? Kaukonäköisinä Konamilla varmasti tajuttiin vaikeustasoista kuumailu, joten ikään kuin pienenä lohdutuksena peliin ängettiin mitalisysteemi. Erittäin hyvä sellainen. Ja koukuttava. Jokainen päävastustaja on suunniteltu siten, että niiden päihittäminen naarmuttomana luonnistuu ilman suurempia älynlahjoja. Sisua ja tarkkuuttaa vaaditaan sitäkin enemmän. Kun massiivinen Eligor luhistuu maahan parin tunnin ja kymmenien kuolemien jälkeen ja energiamittari kiiluu tapissa, on tunnelma huipussaan. Jokaisesta taistosta tulee useiden tuntien haaste, jolle ei voi sanoa ei. En koskaan unohda sitä hetkeä, kun Bangkokin lentokentällä taoin rapunaamaista Brachyuraa toista tuntia, ja olkani takaa neljä toiveikaista silmää kiiluivat innosta. Valitettavasti tuotin thaimaalaisille pikkupojille pettymyksen. Brachyura kaatui vasta tunti ilmoille nousun jälkeen. Palkinnoksi käyttökelvoton mitali, mikäs sen parempaa.

Ecclesian pelaaminen on samalla rentoa, haastavaa ja palkitsevaa. Wygolin kyläläisten palvelusten perässä on mukava juosta, ja muutenkin pelistä löytyy ennätysmäärä salapaikkoja ja -esineitä. Tarkkasilmäinen löytää pelistä lisäksi puujalkaa ilastuttavia vitsejä. Muun muassa Bill "Giant Enemy Grab" Ritch saa oman osansa huumorista, taas. Vaikka Order of Ecclesiasta ei hirveästi löydy valittamisen aihetta, ei se toisaalta tarjoa Castlevania-fanille mitään uutta. Déjà vu -kokemuksia tulee siellä täällä, juoni ei juuri yllätä ja lopulta koko peli toistaa edeltäjiään pelottavan tarkasti. Ensikertalaisille tästä ei tietenkään ole haittaa, mutta pelien samankaltaisuuden vuoksi aloittelijalle voisi suositella yhtä hyvin mitä tahansa edellisistä viidestä osasta. Graafisesti Order of Ecclesia vie silti voiton sarjan muista osista. Peli yhdistelee tyylikkäästi sprite-grafiikkaa, 2D-tekstuureita ja polygonimaisemia- ja hahmoja toisiinsa. Vihollis- ja hahmosuunnittelu on huipputasoa ja äänipuolta hallitsee jammaavan jazzahtava score. Alkuanimaatio aiheuttaa kylmiä väreitä ja luo loistavan ensifiiliksen. Tuttuun tapaan pelin läpäisy avaa uusia pelimuotoja ja yllätyksiä, ja löytyypä pelistä jonkinlainen kaksinpelitukikin. Co-op-pelimuotoa ei valitettavasti ole, mutta wi-fillä toimiva kauppasysteemi kannustaa yhteisöllisyyteen. Castlevania: Order of Ecclesia on ehdottomasti ostaminen arvoinen peli ja DS:lle todellinen lisäarvokohotus. On kuitenkinen mahdotonta innostua, edes pakonomaisesti, koska leikki alkaa olla jo pahasti nähty. Ymmärretäisiinpä tämä viesti Konamilla jotenkin muuten kuin julkaisemalla myötähäpeää tuottava Castlevania: Judgement.