Halo 3: ODST

Eeppisen avaruusoopperan taustalla hyräilevät munkit. Muinaisten muukalaisten jättämät massiiviset rakennelmat, joiden tarkoitusta ei edes tiedetä. Yhden miehen armeijaa muistuttava Master Chief. Muun muassa näistä asioista Halo-trilogia on tullut tunnetuksi vuosien varrella. Mitä saadaan aikaiseksi, kun suuri osa tavaramerkeistä jätetään pukukoppiin? Jäätävän hyvä peli tietenkin!

Nimestään huolimatta Halo 3: ODST sijoittuu aikajanalla päällekkäin trilogian toisen osan kanssa. Prophet of Regretin avaruusaluksen leijuessa New Mombasan yllä valmistautuvat urheat Orbital Drop Shock Trooperit hyökkäykseen kiertoradalta. Profeetta päättää kuitenkin jänistää kesken pudotuksen, minkä seurauksena kuusihenkinen soturiryhmä leviää kaupungin eri puolille. Samalla pelaajalle vihjataan, että aluksen kimppuun hyökkääminen ei olisi ollutkaan joukkoa johtavan ONI-kapteenin todellinen tehtävä.

Master Chiefin vetäessä lonkkaa avaruusaluksella sankarin viittaa hamuilee ryhmän tulokas, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä Rookie. Hän herää kuusi tuntia pudotuksen jälkeen öisestä, raunioituneesta kaupungista. Ensimmäisenä tehtävänä on ottaa yhteys kaupungin juoksevista asioista huolehtivaan tekoälyyn, joka puolestaan antaa vinkkejä muiden ODST-sotilaiden olinpaikoista. Johtolangan löytyessä pimeydessä yksin samoileminen vaihtuu takauman hektiseen toimintaan tiimikaverin saappaissa.

Yötä edeltävät tapahtumat ja Rookien seikkailut lähestyvät pikku hiljaa toisiaan, kunnes aikajanat yhtyvät ja New Mombasan mysteeri alkaa selvitä. Tavallisen juonenkuljetuksen ohella pelaaja voi poimia ympäristöstä audiologeja, jotka valottavat kaupungin tapahtumia toisesta näkökulmasta kuvitetun kuunnelman keinoin. Yksinkertaisemman tarinan kertominen monipuolisemmalla tavalla herättää pelaajan mielenkiinnon edellisten osien vauhdikasta avaruusoopperaa tehokkaammin. Kliseitäkin sisältävän juonen seuraaminen on helpompaa kuin aikaisemmin. Lisäksi Halo-universumin yksityiskohtiin perehtyneille mysteerin ratkeaminen tarjoaa miellyttäviä yllätyksiä.

We are green and very, very mean

Master Chiefin raskaan haarniskan hylkääminen tarjoaa tervetullutta vaihtelua myös pelimekaniikkaan. ODST:t ovat UNSC:n eliittiä, mutta he eivät siltikään yllä legendaaristen Spartan-supersotilaiden tasolle. Käytännössä hahmon kykyjä on muutettu ennemmin pelisuunnittelun ja hauskuuden takaamiseksi kuin fiktiivisen uskottavuuden tavoittelemiseksi, missä Bungie onkin onnistunut erinomaisesti.

ODST-soturin heikkoudet tulevat erityisesti esille yksin pimeässä, näennäisesti avoimessa kaupungissa samoillessa. Rajoittuneiden kykyjen ja resurssien puitteissa hunter-pariskunnan tai brute-ryhmän haastaminen saattaa olla kohtalokasta, joten pelaajan kannattaa miettiä taistelun sivuuttamista kokonaan – ympäristöt nimittäin tarjoavat siihen mahdollisuuksia. Puntteja tasataan tehostetulla yönäkötilalla, jonka avulla tarkka-ampujat tai muut tärkeät kohteet voi napsia pois pelistä nopeasti. Visiirijärjestelmän kartan ja superintendentin neuvojen avulla voi lisäksi löytää oikoreittejä sekä asekätköjä.

Varsinkin kovimmalla vaikeusasteella taisteluista tulee hikisiä koitoksia, sillä nelisen laukausta bruten muukalaiskivääristä riittää pelaajan kukistamiseksi. ODST-roolia korostetaan audiovisuaalisilla tehosteilla: vahingoittunut soturi ähkii ja puhkii, kun ruutu sumenee kivusta. Ehkä eniten tulitaisteluiden luonteeseen vaikuttaa kuitenkin uudistettu tekoäly. Tutut viholliset käyttäytyvät aikaisempaa monipuolisemmin ja aggressiivisemmin, mikä tekee tilanteista arvaamattomia. Muun muassa kilvelliset jackalit tuntuvat aistivan pelaajan ahdingon rynnätessään hämmentävällä vauhdilla kohti pelihahmon asemia.

Vihollisia ei suinkaan lymyile kaupungin jokaisen nurkan takana, joten kuutamokävely saattaa tuntua turhalta täytetallustelulta, jos tunnelmaan ei pääse kiinni. Lisäksi huolimaton pelaaja voi kävellä ikävästi harhaan, mikäli luottaa pelkkään kompassiin eikä muista tarkkailla karttaa. Pelialueen avautuessa ongelma kuitenkin lievenee.

Oh, I know what the aliens like

Pääasiassa valoisaan aikaan sijoittuvissa takaumaosioissa visiirille saati hienovaraiselle lähestymiselle ei ole pahemmin tarvetta. Ytimekkäisiin paloihin jaotellut lineaariset toimintaosuudet tarjoavat tuttua Halo-räimettä huippuunsa hiottuna ja ODST-muottiin valettuna. Pelaajat pääsevät kaahailemaan warthogilla, leikkimään tarkka-ampujaa ja murskaamaan vihollisjoukkoja tankilla. Mukaan mahtuu luonnollisesti myös yksi käytäväluuhaus, joka ei onneksi vajoa menneisyyden flood-tasojen kaltaiseksi sekamelskaksi. Yksinäisen yöelämän vastapainoksi ympärillä pyörii jatkuvasti tovereita, jotka kommentoivat tapahtumia ansiokkaasti. Kaikki tapahtuu niin tiivistetysti, ettei mihinkään tyylilajiin ehdi tylsistyä.

ODST:n kampanjatehtävissä ei nähdä Halo 3:n kaltaisia megaeeppisiä kahden scarabin kohtaamisia, mutta pienempiä vihollisia piisaa yllättävissä määrin. Useissa kohtauksissa pelaajan täytyy vain puolustaa asemiaan kvantitatiivisesti ylivoimaista covenant-vyöryä vastaan. Vihollisten määrää korostavat entisestään tiiviit kaupunkiympäristöt, jotka toimittavat taistelunäyttämön virkaa moitteettomasti, eikä mystisiä forerunner-rakennelmia jää kaipaamaan.

Toiminnan sujuvuuden takaa onnistunut asevalikoima. Muutoksia on voitu tehdä hyvällä omallatunnolla uuden kilpailullisen moninpelin puuttuessa. ODST:t eivät kykene paukuttelemaan kahdella pyssyllä samaan aikaan, mutta vastapainoksi yksittäisten tuliluikkujen tehokkuutta on nostettu. Huomasin hyödyntäväni kampanjan aikana entistä useammin esimerkiksi plasmakivääriä, joka on omiaan suojakenttien ylikuormittamiseen.

Peliä varten suunnitellut äänenvaimennetut tykit, M7-konepistooli ja M6C-pistooli, ovat arsenaalin kohokohtia. Kyseiset aseet korvaavat yhdessä toistaiseksi kuopatun Battle Riflen. Molemmat muistuttavat Halo: Combat Evolvedin ikonisia tappovälineitä. Pistoolilla pääosumien napsiminen tuntuu jälleen taivaallisen palkitsevalta, mutta suojalla varustettuja vihollisia vastaan sillä ei tee käytännössä mitään. Äänenvaimennetulla M7:llä puolestaan pidetään vastustajat kurissa hillityillä sarjoilla.

Bam, said the lady

Erityiselle koetukselle aseistus joutuu uudessa Firefight-yhteistyötilassa. Pelimuotoa voisi rumasti kuvailla Halon vastineeksi Gears of War 2:n Hordelle, mutta moinen ei tee sille oikeutta. Maksimissaan neljä pelaajaa pääsee osallistumaan tappokarkeloihin, joissa puolustaudutaan jatkuvilta covenant-aalloilta yksissä tuumin. Oman vivahteensa soppaan lisäävät satunnaiset viholliskoostumukset ja pelitapahtumia muokkaavat kallot – viholliset osaavatkin heti alusta lähtien väistää kranaatteja tavallista tehokkaammin.

Taistelukenttinä toimivat jo kampanjassa mainioksi todetut ympäristöt. Peliin käytettyjen rajallisten resurssien puitteissa tämä on ymmärrettävää, mutta olisin mieluusti vauhdittanut muukalaiset suurelle matkalleen joissakin aikaisemmista osista tutuissa maisemissa. Kenttävalinnalla on silti merkittävä vaikutus pelitapahtumien luonteeseen ja haluttuun taktiikkaan: Lost Platoonissa päästään huristelemaan warthogilla, kun taas Windwardissa pelaajat starttaavat tarkkuuskiväärit kädessä. Harmillisesti tavallisesta moninpelistä tutut kattavat muokkausvaihtoehdot loistavat poissaolollaan.

Toisin kuin esimerkiksi Hordessa, Firefightin useimmat ympäristöt ja agressiivinen tekoäly eivät anna pelaajien vetäytyä kartan pimeimpään kulmaukseen. Viimeistään joka viides aalto brute-päällikköineen hajottaa puolustuslinjat täydelliseen kaaokseen, jota voi sitten naureskellen muistella taistelun tauottua. Firefight on tehty eeppisiä koitoksia varten. Vaikeustason valinnan kanssa pitää olla silti tarkkana, sillä koitoksista voi muodostua melkoisia maratonsessioita – matseilla ei nimittäin ole käytännössä lainkaan ylärajaa, mikäli joukkueen elämiä ei kuluteta loppuun.

Firefightia ei tule sekoittaa ODST:n toisella levyllä toimitettavaan Halo 3 -moninpelikokoelmaan, joka tarjoaa siis kaksi vuotta vanhan paketin 24 kartalla ryyditettynä. Kolmeen uuteen kenttään en päässyt vielä ottamaan taistelutuntumaa, mutta verkkopelin perusmallit on ehditty todeta noin kahden tuhannen matsin aikana toimiviksi. ODST:n julkaisu poistaa toivottavasti ainakin joitakin karttarajoituksia seuranhakujärjestelmästä.

ODST pohjautuu tuunattuun Halo 3 -pelimoottoriin, mikä näkyy teoksen visuaalisessa ilmeessä. Valmiit kehitystyökalut ja tiimin kokemus ovat auttaneet repimään vanhasta teknologiasta ihmeitä irti, sillä vihollismäärät ja öisen kaupungin tunnelmalliset ympäristöt onnistuvat ihastuttamaan. Lisäksi Marty O’Donnellin tiimin kasaama uskomattoman laadukas ääniraita ja scifi-tähdistä (Nathan Fillion ja kumppanit) koostuva näyttelijäkaarti auttavat antamaan paljon anteeksi. Paikoin peli näyttää kuitenkin auttamattoman vanhentuneelta ja sahalaitaiselta, eikä Bungie ole vieläkään siirtynyt käyttämään liikekaappausta animoinnissa.

Teknologian puutteet näkyvät myös kampanjan ja Firefightin ominaisuuksien rajoittuneisuudessa. Kummallekaan pelitilalle ei tarjota seuranhakujärjestelmää, joten taistelutoverit on poimittava Xbox Liven kaverilistalta, eikä sessioihin voi liittyä kesken kaiken.

Halo 3: ODST on siis monella tapaa ennennäkemätön tuotos Bungielta – niin hyvässä kuin pahassakin mielessä. Kehittäjät ovat keskittyneet hiotun kampanjakokemuksen luomiseen, eikä trilogiasta tuttua kultaista kaavaa rikota. Osittain se on jopa paluu juurille, joten jokainen Halo-fani tietää ensimmäisistä taisteluista lähtien nauttivansa seikkailustaan New Mombasassa. Vihaajien silmissä tutut viholliset, ajoneuvot ja pelimekaniikan periaatteet riittänevät syyksi jättää peli kauppaan.

Satunnaispelaajan kannalta merkittävin kysymysmerkki nousee sisällön määrästä: kampanjan voi hutaista läpi alle viidessä tunnissa normal-tasolla ja jopa heroicillakin. Jos ilmiselvä uudelleenpeluuarvo, toinen levy ja Firefightin tarjoamat elämykset jäävät hyödyntämättä, voi pettymys hiipiä sotisopaan. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen. Master Chiefin hylkääminen teki sarjalle vain hyvää, enkä malta odottaa kehityksen huipentumista Reachin taistelussa ensi vuonna. Laajennus tai ei, Halo 3: ODST täyttää tonttinsa erinomaisesti.