Dragon Age: Origins

Jumalten luoma

BioWare, tuo ropesaagojen ehtymätön lähde, on jälleen loihtinut uuden sankaritarinan meidän kuolevaisten nautittavaksi. Viimemmäksi suurella avaruusseikkailulla säväyttänyt tiimi on noussut vakuuttavin ottein RPG-kansan ykkkösnimeksi, ja kun viittaamani tähtitarina saa jatkoa Mass Effect 2:n kansissa vasta vuonna 2010, on polku raivattu auki ritareille, velhoille ja muille urhoille. Dragon Age: Origins lupailee miekkojen ja loitsujen ystäville vakavasti otettavaa juonta ja sataa tuntia pelattavaa – seksiä unohtamatta. Lohikäärmetarun houkutus on odotusarvoltaan kutkuttava. Mutta kannattaako loppuvuoden pelitulvan keskellä keskittyä pitkään ropeen?

Vastauksena edellisen kappaleen kysymykseen on "ei", kuinkas muutenkaan! Modern Warfare 2:n ja Assassin's Creed II:n kaltaiset megajulkaisut vaativat isot siivut peliajasta, eikä massiivinen roolipeli maistu kolmen vartin pätkissä sekalaisen peliputken keskellä. Näin ollen rationaalisesti ajattelevana henkilö lykkää Dragon Agea Jeesuksen synttäreiden välipäiville, jolloin sukuloinnin ja joulukorttirumban tauottua pääsee syventymään virtuaalisten pakanauskontojen myytteihin. Origins saapui kuitenkin pöydälleni viikkoa ennen MW2:a, enkä voinut vastustaa kiusausta: "Ihan pikainen vilkaisu vain, se ei haitanne", ajattelin. Täten taisi myyttien Pandorakin tuumata eräs kotelo hyppysissään.

Iso mutta valtava

Originsin alkutahdit koetaan kuuden eri alkuperätarinan kautta. Kullekin eri hahmotyypille on räätälöity omanlainen opetteluvaihe, jossa perehdytään käyttöliittymään ja taistelusysteemiin. Jokainen Origin Story kestää kolmisen varttia, minkä aikana koetaan myös tärkeitä hetkiä protagonistin kasvuvaiheista, ja saadaanpa joissain tapauksissa tehdä myös melko raflaavia valintoja. Vajaan tunnin mittaisella ykkösetapilla nähdään dramatiikkaa, mielenkiintoisia persoonia ja yllättäviä juonenkäänteitä, mikä antaa maistiaisen tulevasta. Jo tässä vaiheessa pelaajalle on selvää, ettei Dragon Age kompastu ainakaan tympäisevään kerrontaan.

Vasta yllä mainitun johdannon jälkeen pelimaailman laajuus alkaa hahmottua. Erilaisten käänteiden kautta pelaajan harteille tuupataan vastuu Fereldenin maan eri kansojen liittämisestä yhteistä pahaa, maan uumenissa sikiytyviä Darkspawn-pirulaisia, vastaan. Vuosikymmeniä vanhat liittouman kirjakääröt velvoittavat kääpiöt, haltijat ja velhot marssimaan yhdessä pimeyden voimia päin, mutta pelkkän paperin vilauttaminen olisi toki liian yksinkertaista. Darkspawn on nimittäin päättänyt rynnäköidä kirjaimellisesti pahaan aikaan, kun jokaisen Fereldenin kansan keskuudessa on pienimuotoinen tilanne päällä. Protagonistin on näin ollen ryhdyttävä häätämään hirviöt haltijametsistä ja pölyttämään pakanahenget pois taikatornin nurkista avunantolupausta vastaan. Kuulostaa melkoisen suoraviivaiselta, mutta jo 40-tuntisessa päätarinassa kuluu parannusloitsu jos toinenkin.

Näin pitkän eepoksen kohdalla on ymmärrettävää, mikäli jonkun mielestä peliä on tarpeettomasti pitkitetty. Origins kattaa yhteensä neljä erilaista loppuratkaisua ja kaksi vaihtoehtoa jokaisessa suuremmassa päätarinalinjan kulminaatiopisteessä. Mustavalkoista hyvä/paha-valintaa ei joudu tekemään, jolloin päätöksiin vaikuttavat usein moninaiset seikat: Vapauttaako katumustaan vannova pahantekijä pinteestään? Vai vapauttaako maailma pahantekijästä miekaniskulla kieltäytyen samalla tarjotusta palkkiosta. Pelaajan tiimissä kulkevat taistelijat hämmentävät soppaa eriävillä mielipiteillää. Parhaimmassa tapauksessa valintoja joutuu pähkäilemään hyvän tovin, eivätkä valinnan seuraukset paljastu heti. Uudelleenpeluuarvoa riittää, mikäli haluaa tutustua jättieepoksen jokaisen sivuun, tarina kun uppoaa aikuisempaankin makuun ja pysyy kiinnostavana erityisesti hyvin käsikirjoitettujen henkilöiden ansiosta. Luonnollisesti pelaajan matkakumppaneiksi lyöttäytyviin henkilöihin on panostettu eniten, eikä yritys ole mennyt hukkaan, sillä kiinnostukseni suuntautui ensisijaisesti henkilökohtaiselle tasolle vaikuttavasta päätarinasta huolimatta. BioWaren tyyliin hahmokavalkadista löytyy vahvoja persoonia aina jäyhästä soturista varsin liberaaliin hippityttöön ja rivoja puhuvaan haltijakundiin. Origins on tällä tavalla vielä Mass Effectiäkin uskaliaampi, mutta jenkkiläinen seksin ja tietynlaisen väkivallan sensuuri vesittää paikkapaikoin tunnelmaa.

Lohikäärmeentappaja

Taistelusysteemi on sekoitus reaaliaikaista ja vuoropohjaista mättöä komentopyörylän toimiessa tärkeimpänä välineenä hahmojen käskytykseen, vähän Mass Effectin malliin. Pienemmän Darkspawn-köörin niittäminen sujuu reaaliajassa, lennosta komentoja jakaen, mutta isomman poppoon tai vahvempien körilästen kanssa voi tulla ongelmia. Tällöin puolen sekunnin viive terveysuutteen hörppäämisessä voi kaataa taistelijan ja pakottaa pelaajan jatkamaan tehdyistä tallennuksista -- jollaisia meikäläinen muisti tuskastuttavan harvoin luoda. Taktikointia vaativissa tilanteissa apu löytyy pyörövalikosta, jonka avaaminen pysäyttää rähinän hetkeksi. Tällä komentopyörylällä voi käyttää esineitä, käskyttää tiimikavereita, aktivoida erikoisominaisuuksia tai tarkkailla muuten vain ympäröivää aluetta ja vihulaisia. Tiimikavereiden käyttäytymistä voi ohjata jo ennen taistelua, mikäli on satsannut Combat Tactics -kykyyn. Taktiikoilla voi esimerkiksi määrätä, minkä erikoisliikkeen soturi sivaltaa vihollisen piestessä maagia yli kolmella soturilla. Säätömahdollisuuksia löytyy, ja muutamalla säädöllä saa kätevästi kohennettua tiimikavereiden tehokkuutta. Konsolille muokatusta käyttöliittymästä on vaikea löytää moitittavaa, paitsi että kuusi pikanäppäintä on liian vähän.

Jotain parannettavaa löytyy myös kenttäsuunnittelun ja rytmityksen puolelta. Putkimaiset kentät alkoivat tympiä jo Fallout 3:n metrotunneleita koluttaessa, ja Originsin luolastot saivat aikaan takautumia. Kääpiöiden kansoittamassa Orzammarin onkaloissa koluaminen vielä menetteli, sillä Gimlin sukulaiset elävät luonnollisesti maan alla. Mutta sama putkijuoksu toistui muuallaki. Ratkaisevia pomotaisteluita edeltävät tunnelivierailut venyivät tarpeettoman pitkiksi, olisin itse toivonut intensiivisiä ja isoja rähinöitä. Samaiset ongelmat peilaavat myös tarinan kannalta oleelliseen rytmitykseen. Pelin alku ja loppu ovat kerronnallisesti vauhdikkaimpia osuuksia, ja tällöin keskivaiheen pienet sivujuonteet vievät fokusta pois päähahmosta. BioWare on kuitenkin kopittanut ensivaikutelman ja loppufiiliksen tärkeyden, sillä pääpahan kaatuessa ja ratkaisun selkiytyessä jälkimaku koko monikymmentuntisesta seikkailusta on upea.

Jo Dragon Agen massiivisuus ansaitsee hatunnoston, sillä tekijät ovat pysyneet uskollisina tyylilleen rinnakkaisesta avaruuseepoksesta, joka kulkee nimellä Mass Effect 2, huolimatta: Codex-digipäiväkirja on valtavan suuri tarujen aarreaitta, johon perehtyminen antaa pelimaailmalle uusia ulottuvuuksia. Samalla on myös tunnustettava, että harvan 40-tuntisen pelin jälkeen tekee heti mieli aloittaa uusi kierros nähdäkseen, mitä tehtyjen valintojen kääntöpuolelta paljastuu. Itse nautin tarinasta ja henkilöistä suuresti, ja keskikohdan suvantovaiheesta huolimatta pidän Dragon Age: Originsia yhtenä parhaista (länsimaisen tyylin) roolipeleistä koskaan.