Pirullisen vaikea Demon's Souls

Yksinoikeudella PlayStation 3:lle ilmestyneen Demon's Soulsin ympärillä käyty keskustelu juontaa jo viime vuoden puolelle. Aluekoodittomana Yhdysvalloissa julkaistu toiminta-roolipeli nousi myös suomalaisen pelikansan tietoisuuteen, kun positiiviset arvostelut kiirivät pohjolan perukoille. Ennen kaikkea peli sai huomiota sen vaikeudesta, mutta osansa ylistyksestä sai likimain koko tuote aina visuaalisuudesta lähtien. Kesäkuun lopulla myös Eurooppaan rantautunut Black Phantom -versio sisältää pelin ohella useampisivuisen kuvakirjan, soundtrackin sekä paksun strategiaoppaan. Onko demonien sielujen metsästys kaiken sen kehun arvoinen?

Kuolo korjaa, mutta sielu jatkaa

Demon's Souls ei hirveämmin selittele aloittelijalle. Usvan ja elävien sieluja syövien hirviöiden valtaaman Boletarian maita on koittanut pelastaa jo monet urhoolliset. Pelaajan ohjastama sankari on yksi heistä. Lyhyen perusmekaniikan opettavan pohjustuksen päätteeksi koittaa tyly tuomio, kun kaksi kertaa oman hahmon kokoinen hirviö lahtaa pelaajan alta aikayksikön. Kuolema ei Boletariassa tiedä kuitenkaan loppua, vaan pelaaja herää sieluna Nexukseen, eräänlaiseen välitilaan, josta alkaa varsinainen tarina Boletarian nousevasta pelastajasta tai tuomitsijasta. Sitä ennen kuollaan. Lukuisasti.

Pelimaailma on jaettu viiteen osaan, jotka vaihtelevat toisistaan kiitettävästi. Japanilainen From Software on ottanut mallikseen keskiaikaisen Euroopan, jonka ympärille tummanpuhuva fantasiamaailma on rakennettu. Ellei paremmin tietäisi, masentavan synkkä tunnelma olisi omiaan itänaapureidemme tuotannoissa, ei suinkaan iloiset värit ja ylipirteät teinit tavaramerkeikseen muodostaneen Nipponin tuotteesta. Ainoa vähänkään toivoa herättävä kokonaisuus on ensimmäinen Boletarian keskiaikaiseen linnaan sijoittuva maailma, jossa kasoittain kuolleet ritarit ja pimeyden kätköissä vaanivat hirviöt poistavat senkin valheellisen tunteen. Sen sijaan kaivosten klaustrofobisen ahtaat käytävät, tautien ja spitaalisten riivaama laakso, lähes valoton taikuuden torni sekä korkeuksiin kohoava ukkosen temppeli ovat pelin yleiseen tunnelmaan sisään päästyään paitsi vaikuttavia myös äärimmäisen ahdistavia tuttavuuksia. Ensimmäisen maailman ensimmäisen tason läpäistyä pelaaja on vapaa liikkumaan minkä tahansa maailman välillä milloin tahansa. Yhtä oikeaa tapaa pelata ei siis ole olemassakaan.

Demon's Souls opettaakin tavoilleen jo silkalla visuaalisuudella. Harvoin peleissä tulee vastaan yhtä uhkaavanoloisia pelialueita, joihin ei hellisi astua jalallakaan. Kun jo ensimmäisessä tasossa käy ilmi, että peli on äärimmäisen haastava ja kuolemia tulee kertymään, on lopputulos täydellinen. Hehkutettu vaikeus on ansaittua, vaikka suomennoksessa sana 'challenging' onkin korvaantunut hivenen harhaanjohtavammalla vastineella. Demon's Souls ei ole vaikea, vaan nimenomaan haastava. Se syntyy monien asioiden summasta, mutta ennen kaikkea siitä, että jokainen vastaantuleva vihollinen on potentiaalinen surmaaja. Ja jokainen veivin heitto palauttaa pelaajan kentän alkuun ja synnyttää kaikki viholliset takaisin henkiin. Takki auki ryntäävät pelaajat saavatkin syyttää vain itseään toistuvista kuolemista, sillä peli kannustaa varovaisuuteen ja tilannetajun kartoittamiseen. Viholliset on opittava tuntemaan, eikä tämä onnistui kuin orjallista yritys ja erehdys -taktiikkaa hyödyntämällä. Kun kymmenien kuolemien jälkeen se punasilmäinen ritari viimein kaatuu ensimmäistä kertaa, sydän tuntuu puskevan rintakehästä lävitse ja matka ensimmäisessä tasossa voi jälleen jatkua eteenpäin, saavutuksessa on aitoa onnistumisen ja ilon tunnetta. Sitten kulman takaa eteen ilmestyvä tuplasti kookkaampi, triplaten pelottavampi ja pelkällä mulkaisulla sinut tappava loppupomo odottaa kahden tunnin session jälkeisen tallennuspaikan edessä haastetta, ei voi kuin nöyrtyä kohtaloon ja syöksyä ase ojossa taistoon. Kuoleman korjatessa voit onnitella itseäsi siitä, että tällä kertaa sen punasilmäisen ritarin pitäisi sentään kaatua jo toisella yrittämällä. Ah, sitä ihanuutta nimeltä Demon's Souls.

Valintojen maailma

Aivan kuin itsetunto ei olisi jo tarpeeksi kolhiintunut lukuisten kuolemien jälkeen, on aika tajuta seuraava piristävä asia. Demon's Soulsissa pelaaja taivaltaa kahdella tapaa, täysissä ruumiin voimissa tai kuollessaan sieluna. Jälkimmäinen tiputtaa pelaajan elinvoiman puoleen, mutta tekee kompensaationa hieman enemmän vahinkoa vihollisiin. Sielusta ruumiiksi pääsee joko käyttämällä erityistä esinettä tai tappamalla maailmojen väli- tai pääpomoja. Nyt siihen jekkuun. Joka ikinen kerta kun kuolet ruumismuodossa kyseinen maailma muuttuu asteen pimeämmäksi. Mitä pimeämpi maailma, sitä kestävämpiä ja enemmän vahinkoa aiheuttavia viholliset ovat. Lohduttavaa. Toisaalta synkemmän maailman vastustajat antavat myös enemmän kokemusta ja tiputtavat parempaa loottia. Tietty kaikki kerätty kokemus, eli sielut, joita käytetään myös varusteiden ostoon ja korjaamiseen, jää aina kuolleen ruumiin tykö. Mikäli pelaaja kuolee toistamiseen putkeen, korvaantuu ensimmäinen ja usein huomattavasti isompi sielusatsi toisella kerralla olevalla määrällä. Äärimmäisen lohduttavaa. Valoisampi maailma vaikuttaa luonnollisesti toisinpäin. Sama idea on erikseen vielä pelihahmollekin, joten valo-pimeä-taipumusta on niin maailma- kuin hahmokohtaista. Yllämainittujen muutosten lisäksi täysvaloisa/-pimeä suuntaus avaa erilaisia paikkoja maailmoista, joista löytää uniikkeja vihollisia ja varusteita.

Viimeiset pelin masokistiset piirteet ovat niin ikään mukavia tuttavuuksia. Demon's Soulsissa ei ole minkäänlaista pause-tilaa. Ei. Minkäänlaista. Valikon esille tuonti kesken taistelun jatkaa pelitapahtumia taustalla, joten paras varmistaa ennen pomotaistelua, ettei keittiössä ole tulipalovaaraa. Tarpeeksi monen yrityksen jälkeen pomotaistelun puolivälin aikana syttyvä hella jää herkästi prioriteetissa toiseksi. Ainoa levähdyspaikka onkin Nexus, mutta kun pirulaiset eivät ole tehneet siitäkään täysin idioottivarmaa. Suututa vahingossa paikallinen seppä, saa hänet kimppuusi ja huomaa iloiksesi hänen kuolleelta ruumiilta löytyvä uniikki amuletti. Voin todeta ilosi loppuvan lyhyeen, kun seuraavan kerran palaat Nexukseen kaikki varusteet hajonneena ja kyseinen seppä lojuu edelleen murskattuna kiiltävällä marmorilattialla. Seuraavaa korjausvuoroa voitkin odottaa koko pelin läpäistyäsi uuden New Game+ -tilan parissa. Uusi peli säilyttää kokemustasosi ja aseesi, mutta nostaa vaikeustason puolet pahemmaksi. Sitä seuraavat kerrat tiputtavat prosentit huomattavasti inhimillisempiin lukemiin, vaikka vaikeuttavatkin peliä alati.

Selviytyjän päiväkirja

Nyt kun pakollisesta pelin haastavuuden hehkuttamisesta on päästy eroon, voidaan keskittyä siihen varsinaiseen nautintoon. Demon's Souls on vain aavistuksen verran valehtelemalla pelihistorian ensimmäinen aidosti monipuolinen toiminta-roolipeli. Valehtelematta se on ainakin ensimmäinen onnistunut hahmon takaa kuvattu sellainen. Näinkin hurjan väitteen perustelu onnistuu parhaiten itse peliä pelaamalla, mutta valitettavasti näiden arvostelujen tarkoitus on nimenomaan hoitaa se sanallisin avuin. Päällisin puolin mekaniikka on yksinkertainen. Kevyt ja raskas lyönti, suojaus, taiat ja ihmeet sekä oikein ajoitettuna vastaiskut löytyvät kaikista genren peleistä. Mikä nostaa Demon's Soulsin jalustalle on pelityylien paljous.

Erilaisia aseita on kymmenittäin ja näiden erotteluna aseluokkia on laskutavasta riippuen noin kuusi. Käyttääkö jotain yksittäistä asetta yhdellä kädellä, kaksinkäsin, kilven kanssa tai toisen samanlaisen tai erilaisen aseen kanssa vaikuttavat siihen, minkälaisin liikkein hahmo aseella huitoo. Esimerkiksi pistomiekalla hahmo voi pitää iskuilta suojaavaa kilpeä jatkuvasti edessä ja pistää vihollisia aseella sen takaa. Kahdella kädellä pidettävä jättimoukari murskaa eteen asettuvan polon kertaiskusta, mutta ahtaassa käytävässä lyönti ei suinkaan mene perille vaan ottaa kiinni katto- tai seinärakenteisiin jättäen pelaajan suojattomaksi. Siirrettäessä yhdelle kädelle saman aseen lyöntiliike saattaa muuttua esimerkiksi tökkimiseksi, jolloin se on käytännöllinen myös ahtaammissa tiloissa. Jopa kilvissä ja haarniskoissa on vaihtelevuutta. Pienet kilvet häviävät puolustusarvoissa raskaammille, mutta ovat keveytensä vuoksi paitsi nopeajalkaiselle hahmolle kätevämpiä, myös iskuja vastaanottaessa helpompia käyttää hyväksi vastaiskuissa. Raskaalla haarniskalla varustettu ritari kestää paljon enemmän osumaa, mutta on hitaampi ja kykenemätön usein kuoleman ja läheltä piti -tilanteen erottavaan kierimiseen. Kun aseiden ja haarniskojen määrät ovat laskettavissa sadoissa ja jokaisen arvot vaihtelevat useissa eri kategorioissa (halkaisu, lävistys, taika, tuli, tylppä, jne.), on erilaisia kombinaatioita liki lukemattomia testattavaksi. Varsinaisia uniikkiesineitä voisi tosin olla enemmänkin.

Ainoa asia, missä Demon's Souls tältä osin pettää on hahmoluokat. Pelaajan valittavissa on kymmenen eri kokoonpanoa, kuten pappia, ritaria, varasta tai taikuria, jotka määrittelevät hahmon aloitusvarusteet sekä -arvot. Se, että hahmoluokat eivät noudata perityypillistä Dungeons & Dragons -rajoituksia, jossa maagi ei voi käyttää miekkoja, soturi on liian tyhmä taikuuteen ja varkaat eivät saa päällensä nahkahousuja raskaampaa, on luonnollisesti hyvä asia. Toisaalta täysin vapaa kehitys tuhoaa hivenen uudelleenpeluuarvoa, sillä kokemuskattoa ei ole ja jokaisen hahmon voi ennen pitkään kehittää kaiken osaavaksi tappokoneeksi. Tietty alati nousevat pistemäärät arvojen nostoon tekevät työstä yhä vaivalloisempaa, mutta monet loppupään aseet ja taiat eivät vaadi järkyttävän suuria arvoja käyttääkseen. Oma reilu 80-tasoinen (maksimitaso on periaatteessa 712) varas pystyi käyttämään pelin läpäistyään "parhaimpia" kilpiä, jousipyssyjä, aseita ja osasi suurimman osan taioista sekä ihmeistä, vaikka pisteitä oli käytetty reilusti "turhaan" Luck-arvoon. Tässä mielessä, ja varsinkin Demon's Soulsin pelimekaniikan vuoksi, edes osittaiset rajoitteet olisivat olleet kaivattu vanhoillisuus.

Tunnelmallista yhteisöllisyyttä

Demon's Soulsin verkkopeli ei lukeudu niihin kaikkein perinteisempiin virityksiin, mikä pelin muu estetiikka huomioiden on ainoastaan luonnollista. Oikeastaan pelin verkko-ominaisuudet lähentelevät tunnelmassaan liki nerokkuutta, vaikka saattavatkin ärsyttää yhteistyötilaan tottuneita pelaajia. Demon's Souls ei nimittäin tue minkäänlaista puheohjelmaa eikä kaverin kanssa pelailu onnistu aivan niin saumattomasti kuin välttämättä haluaisi. From Software hyödyntääkin moninpelissään luomaansa mytologiaa, jossa lukemattomat ruumiittomat sielut vaeltavat Boletarian valtakunnassa etsien paluuta takaisin ruumismuotoonsa. Toimiakseen idea vaatii jatkuvan nettiyhteyden pelaajalta. Käytännössä ratkaisu on erinomainen.

Jos Demon's Soulsia pelaa nettiin kytkettynä, pelaaja näkee omassa pelissään muiden ohjastamia sieluja, liki läpikuultavia valkoisia aaveita. Määrällisesti aaveita näkyy varsin vähän, sillä tärkeintä on tietenkin säilyttää pelattavuus. Muut pelaajat näkyvät vain hetken aikaa taistelemassa näkymättömiä vihollisia vastaan tai juoksemassa eteenpäin siintävää ovea kohti, mikä tekee kokemuksista entistä tuonpuoleisempia. Näiden lisäksi pelimaailmasta löytyy veriläikkiä, joita koskettamalla näkee kyseisen nektarin vuodattaneen sielun viimeiset sekunnit ennen kuolemaa. Poikkeuksellisen suuri verimeri tietää yleensä jonkin suuren ja pahan mörön läsnäolosta nurkan takana -- saman tunteen välittää myös nurkan taakse katoava yksittäinen sielu, joka lentää hetken päästä räsynukkena takaisin pihalle. Kommunikaatio toimii hivenen samaan tapaan. Select-napilla jokainen voi raaputtaa erinäisiä varoituksia, kommentteja ja (valheellisia) vinkkejä valmiiksi muodostetuin lausein toisten luettavaksi maahan. Kielekkeen reunalla olevat "aarteita edessä, hyppää tästä" -kommentit ovat yleisiä runsaiden verilammikoiden reunustamina, mutta onneksi yhteisökohtainen suositusjärjestelmä karsii pahimmat ilkeilijöiden jättämät nootit pois. Lattiaskriivailun ohella hahmot voivat kommunikoida yksinkertaisten eleiden avulla.

Yhteistyötila toimii ainoastaan silloin, kun toinen pelaajista on ruumis- ja toinen sielumuodossa. Ensimmäinen asettaa maahan kaveripyynnön, joka näkyy sinistä hohkavana tekstinä kaikille saman tasoisille pelaajille kyseisessä maailmassa. Pyyntöön suostumalla peli siirtää sielumuodossa olevan pelaajan (maksimissaan kaksi) toisen peliin, jossa yhteistyötila jatkuu niin kauan kuin kyseisen kentän pomo on tapettu. Sielumuodossa auttamaan tulleet pelaajat säilyttävät kaikki keräämänsä sielut vaikka kuolisivatkin sekä saavat ruumiinsa takaisin, mikäli onnistuvat päihittämään demonin. Vaihtoehtoinen tapa liittyä, tai pikemminkin tunkeutua, toisen peliin on käyttää sielumuodossa mustaa kiveä sinisen sijaan. Kiven aktivoimalla peli etsii samasta kentästä samantasoisen ruumismuodossa olevan pelaajan, jonka peliin tunkeudutaan tarkoituksena tappaa kyseinen pelaaja. Tunkeutujan etuna on se, ettei yksikään pelimaailman vihollinen hyökkää kimppuun ja ruumis saadaan takaisin tällä erää tappamalla vastustajansa. Mikään ei aiheuta ylimääräisiä sydämenlyöntejä ja hikoilevia käsiä kuin keskelle ruutua ilmaantuva "X has invaded"-teksti jo muutenkin mahdottomalta tuntuvan kentän puolivälissä. Puhdas pelaaja vs. pelaaja -ottelutkin ovat mahdollisia täsmälleen samoin keinoin, mutta eri kivin.

Priimaluokan demonin lahtausta

Demon's Souls ei ole suotta saanut kaikkea suitsutusta. Esimerkillisen tunnelmallinen maailma, monipuolinen taistelusysteemi sekä pirullisen haastava vaikeustaso ovat yhdistelmä, joita näkee enää ani harvoin peliteollisuudessa. Pelistä löytyy pieniä puutteita, kuten ikuisena loot-horona aina pikkaisen laajempi varustevalikoima sekä oikeasti vaihtelevat hahmoluokat, mutta kokonaisuus on jotain sellaista, mitä on odotettu sitten Diablo 2:n menetettyä hohtonsa. Toiminta-roolipelinä Demon's Souls onkin jotakuinkin parasta, mitä konsoli on tähän mennessä tarjonnut.