Medal of Honor

Vuonna 2007 julkaistun Medal of Honor: Airbornen tapahtumat sijoittuivat toiseen maailmansotaan. Peli erottui perinteisistä räiskinnöistä siinä, että kenttien tehtävät oli mahdollista suorittaa haluamassaan järjestyksessä. Kenttiin hypättiin laskuvarjolla ja oli täysin pelaajasta kiinni mihin hän laskeutui ja miten tapahtumat etenivät. Kolme vuotta on kuitenkin pitkä aika pelien maailmassa. Toinen maailmansota on nyt täysin pois muodista ja tarkoin ohjatut elokuvamaiset toimintakohtaukset ovat sitä kuuminta hottia. Sarjan uusin osa ei edes yritä olla omaperäinen, vaan tekee kaiken vallitsevien ihanteiden mukaisesti.

Yksin...

Yksinpelissä seurataan yhdysvaltojen armeijan erikoisjoukkojen taistelua Afganistanissa ja pelaaja pääsee ohjastamaan useampaa eri sotilasta. Tarinaa viedään usein eteenpäin hahmon silmistä kuvatuilla kohtauksilla, joissa kuva tärisee räjähdysten voimasta, luodit viuhuvat pään yli ja joukkuetoverit ovat pelastamassa pelaajaa tämän tästä. Kuulostaako tutulta? Medal of Honoria on vaikea olla vertaamatta Call of Duty –sarjaan. Tarkemmin ottaen Modern Warfare -lisänimellä julkaistuihin osiin. Kohtauksien esitystapa ja tarinan rytmitys tuovat erehdyttävästi mieleen pahimman kilpailijan tuotokset. Yhtenäisyyksiä löytyy myös kenttäsuunnittelusta ja tehtävien rakenteesta.

Pelin tarinalla on haettu pikemminkin realistisuutta kuin vauhdikasta Hollywood maalailua. Vaikka itse kohtaukset on toteutettu toimintaelokuvien normeja kunnioittaen, juoni ei missään vaiheessa lähde samalla tavalla lentoon kuin esimerkiksi Modern Warfare 2:ssa. Nyt taistellaan terroristeja vastaan ja siinä se. Realistisuus näkyy myös siinä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Termit kuten ”Al-Qaeda” ja ”Taliban” vilisevät radioliikenteessä ja tehtävänannoissa jatkuvasti. Pelin tapahtumat sijoittuvat Afganistanin vuoristomaisemiin ja siellä sijaitseviin hökkelikyliin. Tehtävät vaihtelevat yöllisistä hiippailuista täysrynnäköihin ja päästänpä välillä myös helikopterin puikkoihin. Tehtävissä on tarpeeksi vaihtelua, mutta tylsä kenttäsunnittelu on omiaan verottamaan tunnelmaa. Kaikki kentät kun ovat niin kovin samannäköisiä.

Yksinpelin pelaa läpi noin viidessä tunnissa, eikä Tier 1 –haastetila tuo tarpeeksi kaivattua lisäarvoa. Tier 1 –tilassa on tarkoituksena pelata yksinpelin kentät läpi tietyn ajan puitteissa. Kenttiä voi pelata haluamassaan järjestyksessä ja jokaisella kentällä on oma tavoiteaikansa. Kentät ovat samat kuin kampanjatilassa, eikä haastetila tarjoa varsinaisesti mitään uutta. Jonkinlainen yhteistyötila Call of Dutyjen tyyliin olisi ollut enemmän kuin tervetullut.

Vaikka tekijät ovat menneet pelin suunnittelussa valtavirran mukana, löytyy onneksi myös jotain Medal of Honorille ominaista. Suojasta kurkkaaminen on jotain mitä ei Call of Duty –sarjassa olla nähty. Pitäen LB –olkanäppäintä pohjassa pelaaja pystyy liikuttamaan katsettaan jalkojen pysyessä paikoillaan. Kurkkiminen nurkkien ja laatikoiden takaa on vaivatonta ja tuo hauskan lisän muuten perinteiseen ensimmäisen persoonan räiskintään. Myös suojaan liukuminen on tervetullut uudistus. Pelaajan on mahdollista liikkua tehokkaasti suojasta toiseen, kun sprinttaamisesta suoraan kyykkyyn meneminen saa aikaan liukumisanimaation, joka nopeuttaa suojaan menemistä huomattavasti.

Valitettavasti teknisesti jäädään kauaksi Call of Duty -sarjan tasosta. Kuva tökkii isoimmissa kahakoissa ja kun ruudunpäivitysnopeus on ”vain” 30 ruutua sekunnissa, pelistä jää kovin tahmean oloinen tunnelma. Tätä edesauttaa myös pelituntuma, joka on sanalla sanoen jäykkä. Tuntuu kuin ohjaisi monen sadan kilon painoista lihavuorta, eikä niinkään huippukuntoista erikoisjoukkojen sotilasta. Myöskään graafisesti Medal of Honor ei yllä tämän päivän kärkipelien tasolle. Unreal Engine 3:n tunnettu ongelma: hitaasti latautuvat tekstuurit ovat jatkuvasti läsnä ja kentät ovat persoonattomia vailla yksityiskohtia. Pahimmiksi virheiksi muodostuvat kuitenkin pelin pysäyttävät bugit, joita tuli jo yhden läpipeluukerran aikana useita. Välillä ei esimerkiksi päässyt avoimesta oviaukosta sisään ja peli piti aloittaa edellisestä tallennuspisteestä. Yhden kerran jouduin aloittamaan koko kentän alusta, kun edellinen tallennuspiste oli tilanteessa, jossa bugi oli jo aktivoitunut. Näinkin isossa julkaisussa pelin pysäyttävät virheet ovat anteeksiantamattomia ja lisäksi ne pilaavat tunnelman todella tehokkaasti.

...tai verkossa

Medal of Honorin moninpeli eroaa yksinpelistä lähes joka osa-alueella. Ehkä pitäisi puhua jopa kahdesta erillisestä pelistä. Yksinpelistä vastaa EA Los Angeles, kun taas moninpeli on jätetty Battlefield-sarjasta tunnetun Dicen harteille. Samalla vaihtuu myös pelimoottori Unreal Enginestä Dicen omaan Frostbiteen. Yksinpeli ja moninpeli eroavat toisistaan graafisesti, pelituntumaltaan ja jopa näppäinkomennot ovat osittain muuttuneet. Pelaaja ei voi esimerkiksi mennä moninpelissä makaamaan yksinpelin tapaan ja suojaan liukuminen sekä sieltä kurkkaaminen loistavat poissaolollaan. Hieman outoa on myös se että yksinpelistä ei löydy erilaisia asetuksia analogisille tateille, kun taas moninpelissä on mahdollisuus valita esimerkiksi legacy tai southpaw vaihtoehto. Tietty yhtenäisyys olisi ollut järkevää.

Tarjolla on neljä pelimuotoa: Combat Mission, Team Assault, Sector Control ja Objective Raid. Combat Mission mukailee Battlefieldeistä tuttua Gold Rush pelimuotoa, jossa toinen joukkue valtaa kentästä alueita vastapuolen yrittäessä estää hyökkääjien aikeet. Kentät aukeavat tilanteen edetessä ja kentistä löytyy myös muutama panssarivaunu hyökkääjien avuksi. Muut pelimuodot keskittyvät pienempiin karttoihin eikä ajoneuvoja ole saatavilla. Team Assault on perinteistä joukkueiden välistä tappomatsia, Sector Controlissa joukkueiden tavoitteina on pitää hallussaan kolmea karttaan merkittyä kohdetta, kun taas Objective Raidissa toiset puolustavat kahta kohdetta toisten hyökätessä.

Moninpelin tuntuma on jostain Call of Dutyn ja Battlefieldin välimaastosta. Suurin osa kentistä on pieniä ja täyteen pakattuja kuten Call of Dutyissa, mutta kenttien ulkoasu ja ohjaustuntuma ovat suoraan Battlefieldistä. Irtaimisto lentelee, puut kaatuvat ja talot vaurioituvat räjähdyksien voimasta. Kokonaista rakennusta ei saa maan tasalle, mutta efekti tuo silti tiettyä taktisuutta ja sodan tuntua moninpeliin. Tapoista, räjähteiden asettamisesta, alueiden valtaamisesta ja kaikesta muusta omaa tiimiä auttavasta toiminnasta kertyy pisteitä. Pisteputkilla ansaitaan bonuksia, kuten esimerkiksi ohjusiskuja tai tutkakoneita. Tämä on toimiva ratkaisu, joka käytännössä pakottaa pelaajan auttamaan omaa tiimiään sen sijaan että keskittyisi pelkän tappoputken kartuttamiseen.

Vaikka moninpeli on kokonaisuutena kaikin puolin toimiva paketti, sisällön niukkuus nostaa päätään turhan nopeasti. Karttoja on tarjolla vain kourallinen ja hahmoluokkiakin on vain kolme. Jokaisella hahmoluokalla on oma kehityskaarensa ja aina tason noustessa avautuu uusia ominaisuuksia pelaajan käytettäväksi. Aseita voi päivittää muun muassa uusilla tähtäimillä, lisälippailla ja tehokkaammilla luodeilla. Harmillisesti jokaista hahmoluokkaa kohden on tarjolla vain muutama uusi ase.

Kovassa seurassa

Kilpailu räiskintäpelien herruudesta on kovaa ja Medal of Honor jää auttamatta isompiensa jalkoihin. Lukuisat pelin pysäyttävät bugit, lyhyt kesto ja tahmaiset kontrollit eivät jätä pelistä kovin viimeisteltyä kuvaa. Toimiva moninpeli korjaa tilannetta jonkin verran, mutta ilman uusia karttapaketteja, tuoreita aseita tai kokonaan uusia hahmoluokkia, se uhkaa jäädä vain hetkelliseksi viihteeksi.