Batman: Arkham Asylum

Jokerikortti

Henkilökohtainen sarjakuvastaustani nojaa vahvasti Disneyn tuotantoon, tarkemmin sanottuna Aku Ankan toilailuihin sekä länkkärisankari Lucky Luken reikärautamateriaaliin. Teemaltaan tummempisävyiset supersankaritarinat tai itämaiset ninjailut eivät tuolloin iskeneet. Television puolella ykkössijan veivät isoilla robottikoneilla ja komeilla lähitaisteluliikkeillä retostelevat Power Rangersit. Batman oli tuttu lähinnä siitä hassusta tunnusmusiikistaan, joka soi muksuille suunnatun animaatiosarjan alussa. Toki perustiedot Lepakkomiehestä ovat hallussa aina bättiksen vihollisia ja hänen salaista identiteettiään myöden, mutta sen lasken yleissivistyksen piikkiin. Pystyn siis helposti asettumaan tilanteeseen, jossa potentiaalinen ostaja on kuullut kriitikkojen ylistyslaulun mutta vierastaa Gotham Cityn viittasankaria.

Batman: Arkham Asylum keskittyy nimensä mukaisesti Arkhamin mielisairaalakompleksiin, joka sijaitsee saarella Gotham Cityn läheisyydessä. Parantola toimii majapaikkana niille Batmanin nappaamille pahiksille, jotka on luokiteltu mielenvikaisiksi. Kukkiin hullaantunut Poison Ivy, verenhimoinen Killer Croc ja painajaiset todeksi muuttava Scarecrow saavat seuraa lepakkomiehen arkkivihollisesta Jokerista, tämän saapuessa pahnoille bättiksen hellässä kuristusotteessa. Fantastisen (ja) pitkän alkukohtauksen aikana laskeudutaan oikeanlaiseen tunnelmaan Jokerin avulla. Paareihin kahlittunakin ”Mr J.” onnistuu kiinnittämään kaiken huomioon itseensä; dialogi osuu juuri nappiin ja Mark Hamillin ääninäyttely vakuuttaa heti ensimmäisessä lauseessa. Tätä roolisuoritusta voisin verrata Dark Knight -elokuvan Jokeriin, ja se kertoo leffan nähneille jo paljon.

Varusteet tekevät lepakkomiehen

Toiminta kulminoituu ympäristössä liikkumiseen & loikkimiseen, nyrkkitappeluihin ja häivähdykseen hiippailuelementtejä. Tiivistetysti Arkham Asylum syntyy, kun sarjat Assassin’s Creed ja Splinter Cell törmäytetään hiukkaskiihdyttimellä. Mukilointi on oikea-aikaisuuteen pohjaavaa iskusarjojen jakelua, sillä kombolaskurin kasvaessa erikoisliikkeet onnistuvat ja iskut kovenevat. Rämpyttämällä ei pärjää. Rytmin löytäminen vaatii jonkin verran harjoittelua, ja heti ensimmäinen käsikähmä tuntui yllättävän vaikealta. Kun mukaan pääsee, mättö on tyylikkään näköistä sekä riittävän monipuolista, jotta tärkein elementti – hauskuus – säilyy viimeiseen pomotappeluun asti.

Aseistettuja vihuja kohdatessa täytyy herrasmiesmäinen nyrkkeily vaihtaa oveluuteen ja varjoissa lymyilyyn. Bättis osaa livahtaa tuuletuskanaviin, liitää viittansa kanssa ja singahtaa ampumavaijerinsa kanssa katonrajaan. Aseelliset yhteenotot rajautuvat yleensä suljettuun tilaan, jossa roistoilta täytyy täräyttää taju kankaalle ennen etenemistä. Tähän bättikseltä löytyy tukku apuvälineitä, joita avataan tarinamoodia tahkomalla. Varusteita on räjähdegeelistä Batclaw-ampumakoukkuun sekä Dark Sectorin tapaiseen kauko-ohjattavaan Batarangiin. Käytettävät roippeet valitaan suuntaohjaimella, jota saa kiireisissä tilanteissa rämpätä tosissaan. Muutoin pädikontrollointi toimii erittäin sulavasti. Kuolemaan johtaneista törttöilyistä saa/täytyy syyttää itseään.

Perustoimintaa tahditetaan eräänlaisilla pomotappeluilla, jotka eivät tosin edusta pelin parasta antia. Eritoten viimeinen koitos ennen lopputekstejä jätti kieltämättä vähän kylmäksi, mutta tähän vaikuttaa toki Batman: Arkham Asylumin kokonaisvaltainen laadukkuus. Spesiaalikohtauksista mieleenpainuvin on eittämättä bätin ja Tri Jonathan Cranen alias Scrarecrow’n välienselvittely. En tohdi paljastaa yksityiskohtia, mutta sen voin kertoa, että eräs säikyttelyvaihe on perustason efektipelotteluun verraten suorastaan nerokas.

Vuoden peli?

Lisämaustetta tarinamoodin kahlaamiseen antavat Edward Nigman eli Arvuuttajan pulmakulmat. Saarelle on nimittäin kätketty kokonaiset 240 arvoitusta, jotka vaihtelevat pienoispatsaiden metsästyksestä tiettyjen avainkohteiden “valokuvaamiseen”. Yleisesti vihaan kaikenlaista teennäistä aarteenmetsästystä, joka on tungettu peliin vain pitkityksen vuoksi. Batmanissa tämä sudenkuoppa vältetään onnistuneesti, sillä keräilykohteet liittyvät kiinteästi bättiksen. Huikaisevasta yhteismäärästä huolimatta löytöretki oli mielekäs iltapuhde. Kiitos siitä kuuluu yllä mainitulle yhteenkuuluvuuden fiilikselle, saavutuksille sekä keräilyn kautta aukeavalle lisäsisällölle.

Arkhamin saarella pööpöily (keräilyesineiden ja pomovastusten perässä) ei olisi lainkaan niin mielekästä, ellei Batman olisi yksinkertaisesti niin näyttävä peli. Audiovisuaalinen kokonaisuus edustaa uuden sukupolven parhaimmistoa. Ensimmäisen Gears Of Warin aikaan säväyttänyt Unreal-pelimoottori on edelleen kovaa valuuttaa, joskin sisätilat muistuttavat epäilyttävästi Epic Gamesin räiskintäeeposta. Ulkosalla on tässä mielessä mukavampaa vaihtelevine ympäristöineen, vaikka goottityylistä Arkham Mansionia kelpaakin pällistellä.

Batman: Arkham Asylum on huolella viimeistelty teos. Se ei ole perinteinen lisenssikuona, joka kiirehditään markkinoille heti elokuvan perään. Arkham Asylumista huokuu tekijöiden intohimo Batmania kohtaan sekä tahto tehdä legendaarisen viittasankarin veroinen peli. Riippumatta siitä oletko yön ritarin superfani taikka täysi keltanokka bättiksen suhteen, suosittelen Batman: Arkham Asylumia avoimesti. Mitään en mene vannomaan, mutta itse heittäisin ehdottomasti bättiksen mukaan kisaan vuoden pelin tittelistä.