Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 2

Lisenssium Rahastucsus!

Ryöstöviljely on huono juttu. Pelien maailmassa julkaisukoneistojen hammasrattaat ovat rouhineet monista aikansa huipuista viimeisetkin idean rippeet tomuksi. Hyvinä esimerkkeinä voidaan mainita Tony Hawk's -skeittisarja, jonka paras osa, Pro Skater 3, ilmestyi jo vuonna 2001. Toinen mallitapaus on Activisionin ostama Guitar Hero -sarja, joka lypsettiin tyhjiin julkaisemalla sama peli markkinoille uudelleen ja uudelleen. Paljon paremmin ei mene Potterillakaan, kun viimeisimmät leffat ja oikeastaan kirjatkin osoittautuivat pettymyksiksi. Pahaksi onneksi lisenssipeli Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 2 pysyy uskollisena esikuvilleen.

Viiden tunnin mittainen yksinpeli tekee parhaansa pysyäkseen elokuvan tarinan mukana, mutta koska suurin osa ajasta kuluu loitsuja viskoessa kohti kuolonsyöjiä, kerronta typistyy pariin dialogipätkään ja muutamaan avainkohtauksen välinäyttöön. Jo leffassa kuljettiin paikasta toiseen ja hahmosta seuraavaan ripeästi, joten varoituksena todettakoon, että elokuvaan tai kirjaan perehtymätön ei pysy pelitapahtumissa mukana. Irvetan pankkiholvi sekä Kielletty metsä olisivat mielenkiintoisia paikkoja seikkailla ilman jalompaa tarkoitusperääkin, mutta Deathly Hallows: Part 2 ei saa ympäristöstä mitään irti. Sama putkijuoksu ja vyötärön korkuiset seinämät toistuvat kentästä toiseen.

Pelattavuus on parantunut aavistuksen Osa 1:stä, joskaan mitään tuulettamisen aihetta ei ole, siitä pitää puuduttava kenttäsuunnittelu huolen. PlayStationin Move-ohjailu on selkeästi viihdyttävin tapa seikkailla Tylypahkan tienoilla. Move-painikkeella loihditaan esiin Protego-suojakilpi, ja näppäimistä vaihdettavat kiroukset lähetetään kohteisiinsa liipaisimella. Kun kalibroi ohjauksen osoittaen telkkuun eikä Eye-kameraan, tähtääminen sujuu sopivan tarkasti. Automaattilukitus hoitaa loput. Vaikka perinteisellä ohjaimella kuolonsyöjät kellistäisi ehkä tehokkaammin, moveillessa heiluminen tuo lisähupia muuten tasapaksuun räiskyttelyyn. Loitsiminen ja varsinkin eri taikojen linkittäminen on ohjaustavasta riippumatta Potterin paras puoli. Siksi onkin harmi, että hauskin kaikista eli ilmiintymisen taito opitaan vasta aivan seikkailun lopussa.

Roscitus!

Teknisesti Harry Potter -leffapelien oktalogia päättyy mollivoittoisesti. Graafisesti liikutaan jossain vanhan sukupolven tienoilla, mutta eniten häiritsee valju äänipuoli. Elokuvista lainattu musiikki tekee parhaansa toiminnan piristämiseksi – samaa ei voi sanoa ääninäyttelyn tasosta. Filmitähdistä mukaan on saatu ainoastaan Ron Weasleytä näyttelevä Rupert Grint, joka ilmeisesti aavisti etukäteen pelin laadun ja päätti vetää homman puolivaloilla. Severus Kalkaros ja Lordi Voldemort ovat sitten jo täysin epäonnistuneita imitaatioita. Onneksi Harryn äänenä jutteleva Adam Sopp osuu nappiin, mikä ei silti muuta sitä tosiasiaa, että tuotantoarvot lepäävät lammen pohjalla.

Parhaimmillaankin vain keskinkertainen pelattavuus on kevyttä tavaraa vaakakupissa, jonka vastapuolella painavat lyhyt ja itseään toistava kampanja, onneton toteutus ja täysimääräinen hinta. Näin kertakäyttöistä (hupia) ei voi suositella edes leffasta tykänneille, sillä rahat voi käyttää paljon fiksummin hankkimalla vanhemman Potter-pelin, tukun suklaasammakoita ja muistelemalla Harryn kouluvuosia. Velhomaailma tarvitsisi kipeästi vaikkapa Rocksteadyn maagista kosketusta, jolla elähtäneen lisenssin pohjalta ponkaistaan yhdeksi nykysukupolven kuumimmista nimistä. Nyt pitääkin laittaa vinkkipuhelua Lontooseen.