Need for Speed: The Run

Ikivihreä Need for Speed -pelisarja lienee nähnyt parhaat vuotensa. Menneen sukupolven muistot alkuperäisestä Need for Speed III: Hot Pursuitista heräsivät hetkeksi eloon Criterionin uudelleenlämmittelyssä. Vuoden 2010 Hot Pursuitissa pelti rypyttyi ja autot lentelivät kuin Burnout-pelissä konsanaan, ja yhdessä innovatiivisen Autolog-seurantapalvelun kanssa autoiluvanhukseen saatiin pumpattua nitrobensaa.

Kehitysvastuu siirtyy tällä kertaa takaisin Black Boxille, joka kuskaa tuoreimman luomuksensa The Runin lähtöruudukkoon juuri passelisti joulumyyntejä varten. Tällä kertaa huristellaan Amerikan mantereen halki kilpakuskeja ja luonnonvoimia paeten, jotta New Yorkiin päästyään päähenkilö Jack Rourke voisi maksaa parinkymmenen miljoonan velkansa, pelastaa isänsä ja syödä omenapiirakkaa. Tarina on juuri niin yhdentekevä kuin Black Boxin tehtailemassa Need for Speed: Undercoverissa. Mutta nappi laudassa kaahatessa ei pahemmin juonikuvioiden olemattomuutta ehdi miettiä.

Matkalla maan halki pääsee töllistelemään monenlaisia näkymiä. Visuaalinen puoli onkin helposti The Runin paras osa-alue. Tukholman toimistoilta lainattu Frostbite 2.0 -pelimoottori loihtii ruudulle upeita näkymiä posotettiin sitten Arizonan aavikoilla tai Coloradon vuoristossa. Silmänruokaa tarjoillaan myös toisenlaisten kumpujen muodossa, sillä peliin on ympätty Sports Illustrated -lehden naiskauneutta. Kauneudella on kuitenkin hintansa, sillä pelin lataustauot ovat pisimpiä miesmuistiin – pahimmillaan jopa 40 sekuntia.

Pelattavuus rankaisee

The Runin pelattavuus pettää. Vaikka ajaminen on juuri sitä tuttua arcaderallia, jota sarjan fanit osaavat odottaakin, ei kuminauhatekoälystä ole päästy vieläkään eroon. Välinäyttöjen reaktiotestit (QTE-kohtaukset) ovat niin ikään täysin älyvapaa veto, eikä kyseisiä videopätkiä voi ohittaa toisellakaan pelikerralla. Kuoliniskun uudelleenpeluuarvolle antaa se, että yksittäisiä kampanjan kisoja ei ole mahdollista ajaa. Jos tietyn pätkän aikaa haluaa parantaa, on pelattava läpi kokonainen seitsemän kisan paletti.

Nettipeli noudattaa samaa kaavaa. Valintamahdollisuudet typistyvät yhteen kisatyyppiin ja kymmeneen autoluokkaan. Kunnollinen vastine kokemuspisteille puuttuu, joten varsinaista kannustinta samojen kisojen hinkkaamiseen ei ole. Ajamiseen vaikuttavat erikoisominaisuudet aukeavat nimittäin jo alkumetreillä, ja uusien autojen sijaan joutuu tyytymään profiilikuviin. Hot Pursuitin Autolog-systeemi on paras tapa kilpailla kavereiden kanssa, mutta, kuten todettu, The Run tekee aikojen viilailusta ihan liian työlästä. Miinuksia paukkuu myös jaetun ruudun moninpelin puuttumisesta.

Kolmen vuoden kehitysaika ei näy lopputuotteessa. Black Boxin Need for Speed: The Run jättää päällimmäisenä mieleen karmean pitkät latausajat ja käsittämättömän suppeat valintamahdollisuudet. Kelvollinen kruisailu komeissa ympäristöissä peittyy pelin puutteisiin ja ongelmiin. Arcadekaahailun ystävien täytyy keksiä pukinkontiin täytettä jostain muusta genrestä ja toivoa jatkoa vaikka Most Wantedille.