Mitä tulee, kun yhdistetään heikko ajotuntuma, täydellisen surkea juoni ja natsimainen tekoäly? Vastaus: Taas uusi pettymys pitkäkestoiseen Need for Speed -sarjaan.

Need for Speed: The Run seuraa Jackia, joka maksaakseen suuret velkansa mafialle, lähtee mukaan suuren autokilpailuun San Fransiscossa New Yorkiin. Pelin aikana Jack jää todella vieraaksi hahmoksi ja muutenkin juoni on täysin susi. Yksi asia juonessa on kuitenkin hyvää: sitä ei tarvitse kärsiä koko pelin aikana kuin ainoastaan n. 5minuutin ajan.

Autopeleissä tärkein asia on ajomallinnus ja tässä se tehty aivan, kirosanoja välttäen, kakaksi. Autot tuntuvat todella staattisilta eikä suurta eroa autojen väliltä löydy vaikka pelin mukaan jokaisen kisan autovalintaa pitäisi miettiä tarkasti. Esim. muskeliautot ovat hyviä maanteillä ja urheiluautot kaupungeissa, mutta tämä on täysin vitsi.

Vastustajien tekoäly on kauhea ja sitä voisi kutsua yksipuoliseksi-kuminauhatekoälyksi. Jos itse teet virheen niin vastustajat suhahtavat ohi heti mutta jos itse ajat täydellisesti ja kiilaat vastustajat ulos radalta, ovat he kuitenkin parin sekunnin jälkeen taas kerran takapuskurissa kiinni.

Kisoissa on käytettävissä, vähän Dirt-pelisarjasta kopioitu, takaisinkelaamis-mahdollisuus. Yhdessä kisassa on vaikeustason mukaan tietty määrä näitä mahdollisuuksia. Kyseinen ominaisuus on hyvä, kun sitä saa itse käyttää eikä virheen takia tarvitse koko kisaa uudelleen ajaa. Mutta peli käyttää niitä myös automaattisesti ja tässä tulemme pelin ehkä idioottimaisempaan puoleen: jos ajaudut ajoradalta pois puolimetriä niin varaudu takaisin kelaamiseen ja pitkään lataukseen. Peli kelaa taaksepäin niin minimaalisista virheistä ettei pelistä voi enää nauttia.

Peli käyttää Battlefieldeistä tuttua Frostbite-pelimoottoria. Vaikka löytyykin tuhoutumismahdollisuuksista tuttu Frostbite, rikkoutuvat esineet ovat todella vähissä ja yleensä matka tökkää pieneenkin aidan pätkään. Frostbite kuitenkin loistaa valaistus- ja hiukkasefekteissä. Esimerkiksi yöllä ajettava kilpailu aavikolla oli todella hieno, mutta muuten maisemat eivät ole tämän sukupolven kirkkaimasta päästä.

Pelin latausajat ovat ehkä kamalimmat mitä videopelien historiassa on nähty. Jokaisen kisan alkua saa odotella melkein minuutin ja kisan uudelleenkäynnistämiset kestävät samanverran.

Kisamuotoja on valitettavan vähän. Kisat ovat joko perinteisiä kilpailuita, jossa pitää ohittaa tietty määrä kilpailjoita tai tarkastuspiste-aikakilpailuja. Kisat alkavat kyllästyttämään nopeasti mutta onneksi pelin aikana tulee pari kertaa virkistäviä reaktiotesti toiminta-kohtauksia, jotka vievät ajatukset hetkeksi pois tylsistä ja ärsyttävistä kisoista.

Viime vuoden NFS: Hot Pursuitista tuttu, pelin oma Facebook, Autolog on mukana. Autolog ehdottaa pelaajalle mitä kisoja kannataa pelata, ilmoittaa jos kaveri on päihittänyt oman tuloksen ja antaa mahdollisuuden jakaa esim. kuvia. Omaa Autolog-profiilia voi päivittää esimerkiksi laittamalla profiilikuvaksi Suomen lipun tai, mikä mielestäni oli pelin paras juttu, lisäämällä omaksi motoksi Charlie Sheenin kuuluisan lainauksen "Bi-Winning" tai "Duh, Winning!".

Peli oli karsea pettymys viime vuoden todella mainiosta NFS: Hot Pursuitista. Mikään osa-alue pelissä ei ole hyvä vaan kaikki on tasaista surkeutta. Uratila ei onneksi kestänyt kauan ja sen vetämällä sai melkein puolet pelin trophyistä, mikä kai lasketaan tälläisen pelin hyviksi puoliksi.