Ennen tietokonepuolella kovin suositut, mutta nykyään pääosin melko pienen yleisön huomiota nauttivat seikkailupelit eivät ehkä peleinä ole sieltä helpoimmin lähestyttävästä päästä. Hidas tempo, juonivetoisuus ja runsas luettavan tekstin määrä tuovat paikoittain ennemmin mieleen visuaalisen ja interaktiivisen kirjan, kuin täysiverisen pelikokemuksen. Kaikkia tällainen ei varmasti miellytä, mutta hyvää tarinankerrontaa ja usein toiminnasta vapaata, rentouttavaa elämystä arvostaville lajityypin surullinen kohtalo lienee eräs harmittavimmista tapauksista pelirintamalla.
Pidän itse seikkailupeleistä juuri niistä samoista syistä, joista toiset vuorostaan kiertävät ne kaukaa. Verkkainen tempo ja suuri tekstin määrä vaativat kärsivällisyyttä ja juonen ehtojen mukaan kulkeminen tekee pelikokemuksesta lineaarisen, mutta toisaalta tarinallisesti huomattavasti vangitsevamman ja tyydyttävämmän kuin useimmista muiden lajityyppien edustajista. Pelilliset ongelmat unohtuvat nopeasti kun hyvin kerrottu tarina tempaa mukaansa, parhaimmillaan niinkin hyvin, että kosketus todellisuuteen katoaa joksikin aikaa täydellisesti. Näin on myös DS:lle julkaistun Hotel Dusk: Room 215:n tapauksessa. Lajityypinkin mittapuulla yllättävän tekstipainotteinen tekele koostuu lähinnä pitkistä keskusteluista ja ympäristön tökkimiseen perustuvista tutkiskeluosuuksista. Pelilliset ansiot eivät ehkä ole huomattavia, muttei niitä toisaalta pelin tavoitteet huomioon ottaen oikein viitsi moittiakaan. Tarina on keskiössä ja kaikki muu toimii riittävän hyvin sen tukemisessa.
Pelit eivät vieläkään ole kaikissa piireissä hyväksytty tarinankerronnan muoto, osittain varmasti siksi, ettei niistä nauttiminen lähtökohtaisesti perustu kerrottavan tarinan laatuun. Kyseessä on kuitenkin monipuolinen viihdemuoto; jotkut pelit eivät sisällä tarinaa ollenkaan, kun taas toisissa se on yksi tärkeimmistä osa-alueista ja vahvin motivoija eteenpäin pelaamiseen. Hotel Duskin noir-henkinen kertomus on yksi parhaimmista, mitä peleissä on nähty, mutta nousee lisäksi omasta puolestani mielenkiintoisimpien missään muodossa kokemieni mysteeritarinoiden joukkoon. Jo asetelma on kiehtova; ennen poliisina toiminut kaupustelija etsii kadonnutta partneriaan ja saapuu syrjäiseen hotelliin, joka saattaa viedä hänet lähemmäksi tavoitettaan. Hotellissa yöpyy runsaasti muutakin porukkaa, ja kaikilla henkilökuntaa myöten tuntuu olevan oma salaisuutensa. Yksittäisten mysteerien selvittäminen on jo sinänsä mielenkiintoista, mutta tapa, jolla nämä aluksi irrallisilta tuntuvat tapaukset nivoutuvat yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, lähentelee nerokkuutta.
Kiinnostavat ja toimivat hahmot ovat yksi tärkeimmistä osa-alueista onnistuneessa tarinassa. Hotel Dusk esittelee kauttaaltaan persoonallisen ja mieleenpainuvan hahmokatraan, jonka yksikään osanen ei tunnu turhalta täytteeltä. Kiinnostavat ja yllättävän inhimilliset hahmot tekevät tarinan seuraamisesta mielekästä silloinkin, kun juonessa ei varsinaisesti tapahdu mitään. Mysteerin lomaan istutetut, aidosti koskettavat ihmissuhdekuviot syventävät hahmoja onnistuneesti, mutta eivät silti jää irrallisiksi. Aluksi pelkältä kiinnostavalta mysteeriltä vaikuttava tarina nousee hienosti toteutetun draaman myötä hyvinkin tunteelliseksi kokonaisuudeksi, jota tunnelmallinen musiikki sekä omaperäinen, lyijykynäluonnoksia ja rotoskooppaustekniikkaa hyödyntävä graafinen tyyli onnistuneesti tehostavat.
Varsinaisesta pelaamisesta ei riitä aivan yhtä paljon kirjoitettavaa, sillä tarinassa eteneminen tapahtuu sangen yksinkertaisissa merkeissä. Keskusteluiden ja johtolankojen etsimisen lomassa ratkotaan yksinkertaisia, mutta järkevästi tarinaan istutettuja ja ratkaisuiltaan varsin hauskoja pulmia. Nämä piristävät menoa yllättävän paljon ja ovat pienestä roolistaan huolimatta mallikelpoisia esimerkkejä DS:n ainutlaatuisten ominaisuuksien nokkelasta hyödyntämisestä. Hieno ratkaisu on pelkästään se, miten peliä pelatakseen konsoli täytyy kääntää pystyasentoon. Tämä vahvistaa onnistuneesti pelin välittämää interaktiivisen kirjan tunnetta.
Hotel Dusk ei ole missään tapauksessa virheetön, eikä se todellakaan sovellu kaikille. Mutta kun pelin pyrkimykset otetaan huomioon, on suurin osa niin sanotuista ongelmista helppo unohtaa tai antaa anteeksi. Keskustelut ovat kiinnostavia, tutkiskeluosuudet pitkiä, mutta palkitsevia, ja pulmat yksinkertaisuudestaan huolimatta hauskoja ja kekseliäitä. Kaiken keskiössä on kuitenkin tarina, joka on niin mukaansatempaava, tunteikas ja hyvin kerrottu, että DS:ää on paikoittain lähes mahdotonta laskea käsistään. Kun koittaa aika poistua hotellista, on tunnelma aidosti sentimentaalinen ja mielessä pyörivät paitsi tarinan herättämät ajatukset, myös toiveet seikkailupelien paluusta suuremmille apajille.
Adrenaliinitäytteisten, nopeita refleksejä vaativien toimintapelien hallitessa markkinoita, tuntuu nykypäivänä erityisen hyvältä istahtaa välillä hidastempoisen, ongelmanratkaisuun ja verkkaiseen tutkimiseen painottuvan kokemuksen pariin ja nauttia vangitsevasta, hyvin kerrotusta tarinasta. Juuri tästä syystä Hotel Dusk on minulle eräs miellyttävimmistä ja muistettavimmista peleistä koko nykyisellä laitesukupolvella.
