Mystisen saaren pauloissa

Indie-pelien esiinmarssin konsoleilla voi jakaa karkeasti kahteen eri aikajaksoon: aikaan ennen ja jälkeen vuotta 2008. Niihin aikoihin Microsoftin ja Sonyn verkkopalvelut ottivat tuulta alleen, ja yhtäkkiä kauppapaikkojen kautta itsenäiset pelintekijät tavoittivat valtavan yleisön. Vuonna 2008 julkaistiin sattumoisin myös Jonathan Blow'n nerokas pulmapeli Braid – yksi latauspalvelupelien tuhkimotarinoista suomalaisen Trials-sarjan ohella. Kaupallinen menestys takasi amerikkalaistiimille itsenäisyyden lisäksi jatkuvuuden. Seitsemän vuoden tuskaisen odotuksen jälkeen käsissämme on ensimmäisen personaan pulmailu The Witness. Se on valtava harppaus niin teknisesti kuin pelillisesti, mutta onko se jo liian sisäänpäin kääntynyt ja massiivinen? Lyhyesti sanottuna, ei.

Ulottuvuudesta toiseen

Pelaaja havahtuu pimeästä tunnelista edessään ovi. Ovessa on suora viiva, jonka toisessa päässä on piste ja toisessa terävä kärki. Simppeli opastus ohjeistaa viemään kursorin pisteen päälle ja vetämään viivan. Saranat narahtavat auki. Enempää kädestä pitämistä ei kannata peliltä odottaa. Kaikki ylimääräinen alkuvalikoista lähtien on karsittu pois. Ruudulle ei piirretä käyttöliittymään liittyviä elementtejä, kuten kompassia, ja kursorikin on näkyvissä vain silloin kun sitä tarvitaan. Kontrollit ovat yhtä karsitut: Vasemmalla tatilla kävellään, oikealla liikutetaan kameraa ja X-napilla aktivoidaan aivopähkinät. Minimalistisen lähestymistavan tavoitteena on ohjata pelaajan keskittyminen vain olennaiseen – itse pulmanratkontaan.

thewitness_lampi.png

Kaikkia puzzleja yhdistää sama perusidea: Pelaajan on piirrettävä viiva lähtöpisteestä loppupisteeseen. Alussa pulmat ovat kirjaimellisesti suoraviivaisia, mutta kampanjan edetessä Blow esittelee uskomattoman määrän vaihtelua kehittämänsä konseptin ympärillä. Viivat muuttuvat ruudukoiksi, niihin ilmestyy tähtiä tai tetrismäisiä kuvioita, eikä aikaakaan kun eri elementit yhdistellään sulavasti toisiinsa. Lisäksi ympäristö sekä perspektiivi vaikuttavat ratkaisuihin, joten pelaajalta vaaditaan myös mielikuvitusta sekä tarkkaavaisuutta. Suurin haaste on ymmärtää logiikka ja säännöt eri variaatioiden välillä – toteutus on sitten vain sääntöjen seuraamista ja soveltamista.

Saari auringossa

The Witness sijoittuu avoimelle saarelle, joka on jaettu graafisesti ja arkkitehtuurisesti toisistaan selvästi erottuviin alueisiin. Jokainen alue keskittyy tiettyyn ratkaisumalliin, vaikka kaikkia opittuja taitoja tarvitaan lokaatiosta riippumatta. Pulmat ratkotaan digitaalisissa paneeleissa – eräänlaisissa kosketusnäytöissä – ja ne on yleensä ryhmitelty isommiksi kokonaisuuksiksi. Ensimmäinen ruudukko esittelee ratkaistavan pulman perusidean, loput kehittävät ajatusta monimutkaisemmaksi ja sitä kautta myös vaikeammiksi. Tavallisesti pari ensimmäistä ratkeaa hyvinkin nopeasti, mutta seuraavat vaativat jo keskittymisen lisäksi mahdollisia apuvälineitä. Paperi ja kynä on suositeltavaa pitää lähellä varsinkin loppupuolen monimutkaisimmissa paneeleissa.

Blow'n uutukainen on eräänlainen pulmapelien metroidvania. Osa alueista on tavoittamattomissa, kunnes tarvittavat taidot ja kyvyt on hankittu. The Witnessin tapauksessa ero on merkittävä: virtuaalinen pelihahmo ei kehity, vaan itse pelaaja ruudun takana. Theklan luomus onkin peli- ja kenttäsuunnittelun taidonnäyte. Tapa, jolla pelaaja opetetaan ajattelemaan ja näkemään ratkaisumalleja, hämmästyttää. Usein mahdottomalta tuntuva este ratkeaa hengähdystauon jälkeen tai viimeistään, kun on hakenut lisää kokemusta saaren muista salaisuuksista. Hiljalleen maailman arkkitehtuuria, selittämättömiä kivipatsaita ja suunnitteluvalintoja oppii arvostamaan täysin eri tavalla.

Mystinen matka

Peli kumartaa syvästi klassisen Mystin suuntaan, mutta se on myös hakenut vaikutteita muilta genreilta. Pitkästä kehitystyöstä huolimatta The Witness on yllättävän ajankohtainen julkaisu: Souls-sarjalle tutulla tavalla pelaaja heitetään brutaalisti altaan syvään päähän ilman pelastusrengasta. Pelaaminen opitaan lennosta, ja jos joku alue tuntuu aluksi liian vaikealta, sinne kannattaa palata vasta myöhemmin. Nimike vaalii pelaajan oppimisen ja onnistumisen tunteita sekä vaatii omistautumista. Ymmärrettävästi satojen aivopähkinöiden joukkoon on myös mahtunut muutama epälooginen tai -reilu pulma, mutta pääasiassa puzzlejen laatu on korkea. Kampanjan läpäisy kestää keskivertopelaajalta kymmeniä tunteja, mutta jättää syyn palata takaisin. Saarella on useita paneeleita ja piilotettuja arvoituksia, jotka jäänevät suurimmalle osalle pelaajista ikuisiksi mysteereiksi – tai vaativat ainakin normaalia enemmän pähkäilyä.

Hiljaa hyvä tulee

Yksi The Witnessin erikoisuuksista on sen minimalistinen äänimaailma. Pelissä ei ole periaatteessa musiikkia ollenkaan. Muita ääniefektejä sekä luonnonääniä saari on toisaalta täynnä, ja niiden laatuun on panostettu huomattavasti. Äänisuunnittelija Andrew Lackey nauhoitti miltei kaikki pelin efektit San Franciscon edustalla sijaitsevalla Angel Island -saarella. Purot solisevat, aallot pauhaavat ja tuuli puhaltaa autenttisesti värikkään maailman joka kolkassa. Aluksi ratkaisu tuntuu oudolta, mutta hiljalleen eteeriseen tunnelmaan tottuu ja rauhallista ambienssia oppii arvostamaan.

thewitness_saari.png

Graafisesti nimike on epätyypillisen värikäs. Saaren eri alueet ovat kaikki kauniita, ja varsinkin oranssi-keltaisen sävyissä loistava ruskametsä hurmaa. Aurinkoinen, luonnonläheinen miljöö ihastuttaa, eikä valtava ympäristö vaivu missään vaiheessa geneerisyyden puolelle. Jokaisella esineellä ja asialla on oma tarkkaan mietitty paikkansa. Teknisesti The Witness on latauspelien kärkipäätä: Ruudunpäivitys pysyy tasaisena, ja korkean vuoren päältä avautuva maailma piirtyy kauas horisonttiin. Lataustaukoja ei esiinny ollenkaan kampanjan aikana.

Todistetusti hyvä

Seitsemän vuoden odotus palkitaan alkujärkytyksen jälkeen. Yksinkertaisen pelimekaniikan taakse kätkeytyy niin paljon enemmän. On hyvä ymmärtää, ettei The Witness missään nimessä sovi kaikille. Se on vaativa, syvällinen ja ajoittain jopa turhauttava, mutta samaan aikaan kaunis ja viimeistelty kokonaisuus. Pelin ainoat heikkoudet ovat oikeastaan sen mammuttimainen kesto ja korkea vaikeustaso. Silti voi vain ihailla kuinka innovatiiviset pulmat ovat nerokkaasti kiedottu yksinkertaisen idean ympärille. Toivottavasti Jonathan Blow'n seuraavaa eeposta ei tarvitse odottaa yhtä kauan.