Mechalomaanista räiskettä

Titaanin tavoin takavasemmalta

Kampanjan sisällyttäminen suurempien massojen miellyttämiseksi kuulosti etukäteen epäilyttävältä idealta. Genre kun pursuaa jo riittämiin sieluttomia putkijuoksuja apinoimassa Call of Dutyjen vuoristoratamaista menoa. Toisinaan on kuitenkin mukava yllättyä positiviisesti, sillä Titanfall 2:n soolototeutus tarjoaa jo itsessään varteenotettavan syyn harkita peliä kokoelmiinsa. Juonen keskiössä nähdään Titaani-pilotiksi opiskeleva Jack Cooper, jolle suodaan sattumusten sarjana ennen aikojaan oma robottijätti kommennettavakseen. Ongelmaksi muodostuu keskeneräisen koulutuksen ohella se pikkuseikka, että pakon sanelema ylennys tapahtuu keskellä kiivasta taistelukenttää kaukana alkuperäisestä määränpäästä. Näistä lähtökohdista alkaa Cooperin ja raflaavasti nimetyn BT-7274 -mechan taival kohti asteittain eeppisemmiksi äityviä tapahtumia.

Vajaaseen kahdeksantuntiseen normimittaan läpäistävä seikkailu ei tarjoa geneerisen tieteistarinansa osalta mitään ennennäkemätöntä, mutta kokonaisuuden muut osaset enemmän kuin täyttävät tämän puutteen. Ihmisen ja koneen ystävyyttä on käsitelty useasti aiemminkin viihdeteollisuudessa, vaihtelevin tuloksin. Titanfall 2:ssa teema kasvaa puolihuomaamatta tarinan ohessa parivaljakon pyrkiessä yhdessä kohti annettuja tavoitteita. Ratkaisu toimii hienosti: BT:stä onnistutaan luomaan vähäeleisen sympaattinen suojelija, joka ohjelmointinsa turvin laittaa pilottinsa hyvinvoinnin poikkeuksetta ykkössijalle.

titanfall 2.jpg

Vastaan asettuvat ilmeisen ilkeämielisen IMC-järjestön asevoimat koko komeudessaan. Mukaan mahtuu lähinnä perustykinruoaksi kelpaavien sotilaiden ohella erinäköisiä ja -kokoisia robotteja sekä totta kai taistelukenttiä dominoivia Titaaneita. Cooperille suodaan riittävästi kättä pidempää urakkaa helpottamaan, mutta eniten tulivoimaa tarjotaan BT:n hytistä käsin. Mechan arseenaaliin poimitaan matkan varrella uusia asejärjestelmiä räiskintää monipuolistamaan, ja ominaisuuksia saa vaihdella lennosta toisin kuin moninpelissä. Muutamaan otteeseen mitellään isommin väliportaan pamppujen kanssa, kun pomokohtaamisissa täytyy nitistää tavallista taitavampia – tai vähintään vahvempia – jättejä latteuksia laukovine kuskeineen.

Seikkailu ei kuitenkaan koostu pelkästä räiskeestä. Mukaan mahtuu kosolti seesteisempiä hetkiä sekä pelimekaniikka jopa yllättävin tavoin muokkaavia oivalluksia. Pilottien ylivertaista liikkuvuutta seinäjuoksuineen ja tuplahyppyineen hyödynnetään tehokkaasti kampanjassa, kun parkour-taitojen avulla kivutaan päätä huimaaviin korkeuksiin. Loistavat kontrollit riittävän selkeillä reiteillä ryyditettyinä pitävät menon jouhevana, mikä ei ole ensimmäisen persoonan räiskintää ja tasoloikkaa yhdistelevissä hybrideissä itsestäänselvyys. Sen suurempia spoilaamatta myös puzzle-henkiset osiot toimivat loistavasti onnistuen iskemään takavasemmalta perustekemistä sekoittamaan. Juuri pienet vivahteet nostavat kampanjan perushyvästä erinomaisen puolelle rytmityksen pysyessä loppuun saakka loistavana.

Mihin mecha pulteistaan pääsee

MoninpelistäänTitanfall kuitenkin tunnetaan, eikä jatko-osa tuota pettymyksiä ensimmäisen ystäville. Uudistukset pidetään melko maltillisina, mutta käytännössä kaikkea viilataan reunoilta. Ensimmäiset vivahde-erot taisteluihin luodaan monipuolistamalla pilottien arsenaalia sekä muokkaamalla Titaanien tarjontaa. Mechavalikoima tuntuu aiempaa tasapainoisemmalta, sillä oman suosikin löytäminen ei ole enää yhtä helppoa kuin viimeksi. Kaikkien puikkoihin ei pääse heti, vaan tasonnousut ovat nykytrendin mukaan suuressa roolissa ylipäätään herkkujen avaamisessa. Sen sijaan kilpailijoissa nopeasti yleistyneet mikromaksut sekä ennen kaikkea maksullinen kausipassi loistavat poissaolollaan. Lupailtu veloitukseton lisäsisältö on yhteisön säilyvyyden kannalta erinomainen uutinen.

Kenttävalikoimaa hiotaan niin ikään tasapainoisempaan suuntaan. Areenoiden kokoluokkaa kasvatetaan hieman, mikä takaa enemmän hengähdystilaa muutoin hektisen räimeen keskelle. Titanfallin ehdoton valtti onkin, että se pystyy yhdistelemään nopeatempoista reaktiohippaa ja taktisempaa ajattelua ruokkivia elementtejä yhdeksi sulavasti soljuvaksi kokonaisuudeksi. On yhtä palkitsevaa saalistaa vastustajan joukkoja sopivan etäisyyden päästä häivesuojan turvin kuin sukeltaa oman jättiläisen kera keskelle kiivainta mäiskettä.

titanfall2 multi.jpg

Balanssi keskenään hyvin erilaisten tyyppien välillä hipoo täydellisyyttä, joten pelaamisesta pystyy nauttimaan vaikkapa pelkän pilotin pöksyissä. Tämän ansiosta turhautumisen tunne pysyy useimmiten kurissa jopa karvaan tappion hetkellä. Saavutus on melkoinen, kun kaikki kilpailijat eivät yllä samanlaiseen harmoniaan edes pelkkään jalkaväkeen keskittyvissä räiskeissään. Uusi pelimuoto Bounty Hunt suoranaisesti kannustaa jättämään Titaaninsa turvan: vihollisten kukistamisesta kerätään krediittejä, jotka täytyy kuitenkin tallettaa pankkiin lunastaakseen kahisevan joukkueen hyväksi. Operaatio ei onnistu kuin jalkaisin ennalta määrätyissä paikoissa, mikä johtaa melkoisen herkullisiin möhinöihin pisteiden ympärillä.

Teknisesti kaikki toimii kuin junan vessa. Moninpelissä ei ilmennyt yhteysongelmia, ja seuranhaku sujuu ripeästi. Graafinen ilme on saanut selkeän kohennuksen edelliseen verrattuna, joten lopputos päivittyy toimivasta näyttävän puolelle. Etenkin kampanjassa nähdään erittäin komeita maisemia, mutta myös verkkopuolella jälki on salonkikelpoista ruudunpäivityksen pysytellessä kiitettävänä tilanteesta riippumatta.

Titanfall 2:n ainoa mielen synkäksi vetävä moka liittyy julkaisuajankohtaan. EA:n päätös tuoda peli markkinoille keskelle kiihkeintä Battlefieldin ja Call of Dutyn välistä puristusta tuntuu melkoisen käsittämättömältä, kun markkinointibudjetti ja medianäkyvyys lienee murusia kilpailijoiden vastaavista. Ei voi kuin toivoa, että puskaradio soi riittävällä volyymilla: Respawn Entertainmentin räiskintä saattaa hyvinkin olla vuoden paras lajissaan.