Virtuaalisodan tunnelmissa
Toinen maailmansota on aihepiirinä ehdottoman kiinnostava. Sodan kauhuihin perustuvissa kirjoissa, elokuvissa ja tietenkin myös videopeleissä tämä Hitlerin laukaisema suurkonflikti toimii nykypäivänä lähinnä pohjattomana tietolähteenä, jota ammennetaankin tällä hetkellä jatkuvasti. Sodan repimä Eurooppa innostaa kaukaisena utopistisena ajatuksena meitä jokaista, sillä olemmehan tuolloin rintamalla maatamme palvelleille nykyisen itsenäisyytemme velkaa. Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen Yhdysvalloista kotoisin oleva Oscar-palkittu elokuvaohjaaja Steven Spielberg nosti toisen maailmansodan jälleen otsikoihin jokin aika sitten ilmestyneellä loistavalla elokuvalla Pelastakaa Sotamies Ryan. Leffa keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin maksavalta yleisöltäkin. Siloteltunakin kyseinen raina oli elokuvahistorian merkkitapaus ja se toimi suorana esikuvana PlayStationille julkaistulle ensimmäiselle Medal of Honor -pelille. Pian sen jälkeen Underground-lisänimellä varustettu jatko-osa jatkoi edeltäjänsä viitoittamalla tiellä ollen suurmenestys Sonyn vanhalla 32-bittisellä konsolilla. Nykypäivään mentäessä MoH on levittäytynyt jo usealle eri alustalle, mutta pelisarjan virallista kolmatta osaa saatiin odottaa aivan viime aikoihin saakka. PlayStation 2:lle alunperin kehitetty ja julkaistu Medal of Honor: Frontline on edeltäjiensä tavoin suuri menestystarina niin peliteknisesti kuin taloudellisestikin. Tästä syystä suurjulkaisija Electronic Arts tekikin todellisen kulttuuriteon kääntämällä tämän erinomaisen räiskintäpelin uudenkarhealla moninpelillä höystettynä myös GameCubelle ja Xboxille.
Osittain tositapahtumiin perustuvassa juonessa pelaaja astuu originaalista Dreamworksin valmistamasta MoH-tittelistä tutun jenkkisotilaan Jimmy Pattersonin saappaisiin. Historiallisiin puitteisiin rakennetun yksinpelikampanjan aikana seikkaillaan ympäri Eurooppaa suorittamassa erilaisia sabotaasioperaatioita saksalaisten takalinjoilla. Ehdoton kliimaksi tarjoillaan kuitenkin heti alussa. Ensimmäisessä tehtävässä noustaan nimittäin maihin Normandian rannikolle historian suurimmassa sotilaallisessa operaatiossa. Kranaatit räjähtelevät, luodit viuhuvat korvien ohi ja miehiä kaatuu kuin heinää natsien yrittäessä epätoivoisesti pysäyttää liittoutuneiden vastustamattomasti etenevää sotakoneistoa. Tunnelmaltaan tämä virtuaalimaihinnousu on uskomaton ja se viekin helposti pelin parhaan kentän kunniamaininnan. Verisiltä rannoilta tie vie syvälle saksalaisten rintamalinjojen taakse, missä suoritetaan lukuisia sabotointitehtäviä ja ohessa pistetään tietenkin muutama tuhat vihollista lihoiksi. Kuuteen päätehtävään ja kaikkiaan 20 eri kenttään jakautuva yksinpeli on mielenkiintoinen etenkin hyvin suunniteltujen tehtäväobjektiensa ansiosta. Uusia tavoitteita annetaan pelaajan edetessä ja oivasti käsikirjoitettuja yllätystapahtumia on mukana melkoinen määrä. Näiden juonenkäänteiden ansiosta yksinpelin jaksaa pelata alusta loppuun ilman kyllästymisen merkkejä, vaikka suurin osa tasoista onkin lähinnä suoraviivaista eteenpäin juoksemista ja vihollisten lahtaamista. Pientä närää herättää kunnollisen tallennusmahdollisuuden puute. Tallennus onnistuu vain tasojen välissä ja kuolon koittaessa silloisen alueen joutuu aina aloittamaan suoraan alusta. Tämä turhauttaa, koska jokainen taso on kestoltaan usean kymmenen minuutin mittainen. Onneksi lääkepaketteja sentään jaellaan anteliaalla kädellä.
Lisäenergia tuleekin todella tarpeeseen, sillä viikatemies korjaa Medal of Honorin maailmassa satoa todella ahkerasti. Tekijät ovat korvanneet tekoälyn puutteen massalla ja natseja ravaakin päälle enemmän kuin Saksan armeijalla oikeasti on sotilaita. Viholliset osaavat joskus suojautua erilaisten esteiden taakse ja ryömiä maassa välttääkseen luotisuihkua, mutta useimmiten tyhmät akselivaltojen kätyrit ravaavat suoraan tulilinjalle omasta kohtalostaan liiemmin välittämättä. Tarkimmillakaan kivääreillä varustetut saksalaiset eivät helpoimmilla vaikeusasetuksilla osu edes ladon seinään, mutta kymmenen natsin ampuessa samanaikaisesti aina joku osuu vahingossa. Muutamassa ensimmäisessä kentässä vastustajien murskaava ylivoima lähinnä hämmentää, mutta kokemuksen karttuessa suurikin vihollisosasto lähtee vihreämmille metsästysmaille käden käänteessä. Veri ei sensuurin pelossa lennä pelissä lainkaan, mutta mainion animaation siivittämänä kaatuilevat saksalaiset korvaavat turhan väkivaltamässäilyn erinomaisesti.
Kuolema kuittaa univelat
Pelihahmon liikuttaminen onnistuu varsin vaivattomasti. Normaalin analogitatin ja keltaisen C-tikun saumattomalla yhteistyöllä ilkeitä natseja saa hoideltua parin harjoituskerran jälkeen ilman sen suurempaa vaivannäköä. Mainiona lisäbonuksena kontrolleja saa myös kustomisoitua oman mielensä mukaan, joten kuolo koittaa yleensä lähinnä pelaajan omien töppäilyjen ansiosta. Tarkkaa tähtäystä vaativissa tilanteissa PC:ltä tuttu hiiri/näppis-kombo olisi kieltämättä mannaa, mutta Cuben veikeä ohjain hoitaa työnsä silti varsin mallikkaasti. Ohjainta voi myös käyttää hyödykseen, jos kentissä menee sormi suuhun. Yhdellä ristiohjaimen painalluksella voi kysyä päämajalta vihjeitä, jos tehtäväobjektit eivät syystä tai toisesta luista. Ensimmäisellä vinkkikerralla ratkaisu kerrotaan yleensä epäsuorasti, mutta myös suoran vastauksen saa aina halutessaan. Näin ensimmäistä kertaa Medal of Honorin maailmassa seikkailevatkin pystyvät rullaamaan yksinpelikampanjan läpi yhdessä viikonlopussa. Päämajaosaston keinotekoisia apukeinoja halveksuvilla rehellisillä pelaajilla yksinpelikampanjan läpäisyyn kuluu luonnollisesti enemmän aikaa.
Aseistus on historiallisesti tarkkaa tavaraa. Toisen maailmansodan aikaisia pistooleita sekä kivääreitä, aidolta vaikuttavalla rekyylillä höystettyjä konetuliaseita, kovalla jytinällä räjähtäviä kranaatteja ja muuta mukavaa on tarjolla vähintäänkin siedettävä määrä. Jenkkiaseiden lisäksi kuolleilta vihollisilta voi mukavana yksityiskohtana usein poimia myös saksalaisvalmisteisia pyssyjä. Energiamittarin virkaa toimittaa kompassin ympärille rakennettu kehä. Muutama osuma ei vielä aiheuta kovin suuria ongelmia, mutta tarkasti päähän osuva harhalaukaus tekee jo pahaa jälkeä. Ruumishuonematkan aiheuttaa usein myös säälimätön konekiväärituli tai suoraan kohdalle osuva kranaatti. Äkkikuolemia ei tästä huolimatta mukana kuitenkaan ole, joten Pattersonin terveys on lähinnä pelaajan omissa käsissä. Ryömimällä on myös mahdollista vähentää vastustajien osumamahdollisuutta, mutta eteneminen on tällöin luonnollisesti normaalia vaivalloisempaa.
PlayStation 2 -versiosta kokonaan puuttunut moninpeli on GameCube- ja Xbox-käännöksissä viimein saatu mukaan. Valitettavasti tekijät ovat tehneet työnsä hutaisten. Tämä näkyy heti ensimmäisistä hetkistä lähtien. Lähes kaikkea saa kustomisoitua mielensä mukaan, mutta ainoa pelattavana oleva moodi on vastaavissa räiskintäpeleissä jo standardiksi muodostunut deathmatch. Yhdestä neljään pelaajaa voi aiheuttaa hävikkiä yksinpelistä leikatuissa kentissä. Tämä on toinen suuri pettymys, sillä erityisesti moninpeliä varten suunniteltuja tasoja ei ole lainkaan. Mukana olevat areenat ovat suunnittelultaan varsin heikoissa kantimissa, sillä yleensä ne ovat joko liian pieniä tai vastaavasti aivan liian suuria. Kokonaisuuden kuoppaa lopullisesti aseistus, joka ei sovellu nopeatempoiseen kaksintaisteluun. Taistelut muodostuvatkin nopeasti lähinnä koomisiksi räpellyksiksi, joista haluaa nopeasti takaisin yksinpelin tarunhohtoiselta tuntuvaan maailmaan.
Iskee kuin miljoona volttia
Käännöstaustastaan huolimatta Frontline on todellista teknistä herkuttelua. Etenkin avaustaso hakee tunnelmaltaan vertaistaan muiden räiskintäpelien joukosta ja visuaalinen ulosanti on koko pelin ajan muutenkin varsin tyylikästä. Etenkin kaupunkikentät ovat raunioituneine rakennuksineen varsin vaikuttavan näköisiä. Suurimpaan osaan tuhoutuneista taloista ei kuitenkaan valitettavasti pääse sisään, sillä ne toimivat lähinnä kulisseina tiukalle toiminnalle. Sodan repimän Euroopan vaikutelma välittyy kuitenkin uskottavan oloisesti ja etenkin väripaletti luo onnistuneesti illuusiota aidosta sotatantereesta. Yksityiskohdat ja jatkuva toiminta ovat valitettavasti paikka paikoin liikaa GameCuben prosessoriteholle, sillä pientä pätkimistä on havaittavissa kaikkein hektisimmissä tilanteissa. Ruudunpäivitys tippuu hyvin harvoin, mutta kymmenen natsin tiputtaminen pienen tökkimisen aikana voi olla äärimmäisen turhauttava kokemus, kun tarkallakaan tähtäyksellä ei tunnu osuvan yhtään mihinkään.
Korvien ohi viuhuvat luodit ja orkesteriteemainen taustamusiikki lisäävät oman mausteensa sotaelokuvamaiseen yleistunnelmaan. Jostain kaukaisuudesta kuuluvat räjähdykset, lähestyvien kranaattien alituinen ujellus, mainiot aseiden äänet ja loistava ääninäyttely nostavat tunnelman kattoon sodan tuntuessa olevan alati läsnä. Yhdysvalloissa PS2-version ostaneet saivat kaupan päälle pelin soundtrackin ja mainiota ääniraitaa kuunnellessa voi vain ihmetellä, miksei vastaavaa menetelmää noudatettu myös täällä Euroopassa. Asiaankuuluvien laitteiden omistajat pääsevät lisäksi herkuttelemaan Dolby Surround -äänillä, jotka nostavat Frontlinen lopullisesti Cuben parhaimpien auraalisten kokemusten joukkoon.
Medal of Honor: Frontline edustaa GameCuben alati kasvavan FPS-räiskintöjen ehdotonta kärkikaartia. Muiden koneiden versioihin tutustumattomat saavat varmasti Cube-käännöksestä paljon irti, sillä erinomaisten tehtävien lisäksi Medal of Honor tarjoaa myös vaikuttavan äänimaailman sekä jämäkät kontrollit. Valitettavasti peli menee läpi noin kymmenessä tunnissa ja moninpelikään ei jaksa innostaa kovinkaan kauaa. Ainoaksi tavoitteeksi jää lopulta kultamitalien metsästäminen jokaisesta kentästä. Tämä innostaa jonkin verran, mutta mitenkään pitkäikäistä sinkohippaa Medal of Honor -sarjan uusin ei pysty tarjoamaan. Onneksi se vähäkin kiinnostaa ostosuosituksen arvoisesti.
