Peli jatkuu suoraan siitä mihin John Carpenter sen jätti vuonna 1982 valmistuneessa lähes kulttimaineeseen nousseessa elokuvassaan. Pelaaja viedään keskellä etelänapaa sijaitsevalle salaiselle tutkimuslaitokselle. Ensinäkemältä alue vaikuttaa hylätyltä, mutta hetken kuluttua sankarimme Kapteeni Blake kumppaneineen tajuaa mitä laitoksella on todellisuudessa tapahtunut. The Thing saa pelaajaan liikkumaan varoen vaikka mitään näkyvää vaaraa ei olisikaan. Sillä tiedät että siellä on jokin. Jokin mikä ei kuulu tähän maailmaan. Jokin mikä ei pidä sinua uhkana, vaan ravintona.
Mikä hemmetti tuo on!?
Alussa Kapteeni Blake kumppaneineen laskeutuvat aution laitoksen viereen, ja suorittavat nopean “tutki ja tuhoa”–tehtävän. Tämä tehtävä toimii samalla pelimekaniikkaan syventävänä osiona. Jokaisen oven avaamiseen liittyy jännitys siitä mitä kauheuksia sieltä löytyy. Lyhyet välivideot vihjailevat mitä laitoksella on tapahtunut, vaikka itse juoni aukeaakin myöhemmin pelin varrella. Pelin kutkuttava jännitys lopsahtaa pahasti kun ensimmäiset vastustajat ryntäävät ruutuun. Tunnelmaan olisi sopinut hiukan harvemmin esiintyvät ja astetta vaikeammat vastustajat, mutta sensijaan eteen pomppii paljon pieniä pirulaisia jotka toimivat enemmänkin ärsykkeinä kuin vastustajina. Mutta tämä on vain pieni miinus, sillä räiskintä on vain osa peliä. Pelin parhaat osat kun muodostuvat seikkailusta ja helppojen ongelmien ratkaisemisesta. Onko Kapteeni Blake taas yksi bittimaailman “Mr. Know_how” joka osaa kaiken aina hissin korjaamisesta, ensiapuun? Ei ole! Vaikka Blake osaakin vaikka mitä, ei hän pysty yksinään kummoisiinkaan suorituksiin. Tässä vaiheessa kuvaan astuu kapteenin seurue. Pelissä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta on tarkoitus seikkailla isommalla porukalla, jolloin mukaan saattaa tarttua lääkintämies, teknikko ja tavallinen soturi. Kuten fiksuimmat varmaankin jo päättelivät, lääkintämies teippailee kavereita aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus, teknikko korjaa kaikki hiukan monimutkaisemmat vempeleet ja soturi tarjoaa tehokasta tulitukea. Ei niin etteikö lääkintämies ja teknikko osaisi ampua kun heille lykätään ase käteen. Ja sinun tehtäväsi on johtaa tätä uljasta joukkoa.
Seurueen peruspilarina toimii luottamus. Saat apurisi luottamaan sinuun luovuttamalla heille aseen ja/tai panoksia, parantamalla heitä tai tekemällä itsellesi verikokeen joka todistaa että et kanna mitään avaruuspöpöä. Luottamus on erittäin tärkeää, sillä monet matkalla vastaantulevista apureista ei aluksi tahdo lähteä mukaasi, koska he tietävät, kuten sinäkin, että SE voi olla kenessä tahansa. Luottamus myös hiipuu jos taistelun keskellä tulee ammuskeltua kavereita, ja hyvin pian käsissäsi on joukkue joka ei tottele sinua, tai pahimmillaan kääntyvät sinua vastaan. Kun seikkailaan rakennuksissa joissa lojuu silpottuja ruumiita jokaisessa huoneessa, on psyyke kovilla. Tähän ongelmaan The Thing esittelee pelkomittarin. Pelin aikana saa monesti odotella kaveria joka oksentelee nähdessään irvokkaita ruumiita. Myös isommat räiskintäsessiot järkyttävät kumppaneiden mieltä. Aluksi apurisi vilkuilee pelokkaasti jatkuvasti ympärilleen. Jos ei asiat pian rauhoitu alkaa hirmuinen paniikkimainen heiluminen ja sitten se onkin menoa, jos et pääse tuikkaamaan rauhoittavia kaverin suoneen, sillä apureilla voi myös napsahtaa päässä. Pian laukaukset rikkovat laitoksen hiljaisen painostavan ilmapiirin. Apurisi ampuilee aseellaan mihin sattuu ja tähänkin auttaa vain tujaus rauhoittavia suoneen. Myös isoimmat vastustajat tarvitsevat suoneensa muutakin kuin lyijyä, sillä heille kuolema tulee vain tulen muodossa. Tätä kuolemaa kylväämiseksi Blake käyttää mm. Liekinheitintä, ja kranaatteja. Muistakaa että vihollinen joka juoksee roihuavissa liekeissä halaamaan sinua, on erittäin tappava.
Ulkona kovemmatkin miehet kangistuvat
Ulkona arktisessa lumimyräkässä ei kauaa parane oleskella, sillä heti ulos astuessa hyppää ruudulle pakkasmittari. Jos sen päästää nollaan, on kaivettava lähin tallennus esiin. Onneksi tallennuspaikkojen virkaa suorittavia nauhureita löytyy kiitettävästi, jotta ei kuolon kohdatessa tarvitse ravata kenttää alusta. Samaa ei aina voi sanoa panoksista. The Thing on Splinter Cellin jälkeen ainut “räiskintä” missä panokset ovat välillä todella tiukalla. Yleensä kun siirrytään uuteen paikkaan, on seurueesi kadonnut, joten kannattaa yleensä ottaa heiltä aseet pois ajoissa. Pelin juonellinen eteneminen nojautuu vahvasti välivideoiden tiuhaan tahtiin, joka ei tässä tapauksessa ole huono asia. Valitettavasti seurueesta saattaa kadota kavereita kesken kenttääkin, etenkin eräs kohta palaa mieleeni. Siinä oli tekoälylle niin voittamaton reitti, että jokainen apuri piti johdatella yksitellen kyseisen kohdan yli. Tämä söi runsaasti peli-iloa. Onneksi tähän törmää todella harvoin, sillä kumppaneiden tekoälyä pitää melkeinpä kehua. He varoittavat lähestyvistä vihollisista, ampuvat niitä ja seuraavat useimmiten mainiosti. Yksinkertaisia tehtäviä joista he suoriutuvat mallikkaasti. Seurueen jäsenten ohjeistaminen erikoisempiin tehtäviin on nopeaa ja vaivatonta. Valikoihin on nopea pääsy, ja niissä seikkaileminen on tehty loogiseksi. Mielestäni systeemistä jäi silti jotain uupumaan. Etenkin kun komeron ovesta ryntää yhtäkkiä avaruudesta tullut kuokkavieras, saattaa taskulamppu vaihtua säikähdyksessä soihduksi, ja haulikko pistooliksi. Muuten ohjaus istuu mielestäni padille varsin mukavasti, hiukan jätti ihmettelemään tuo sivukävelyn toteutus, vaikka peli onkin kuvattu Blaken olan takaa, odotin silti enemmän Halomaisia kontrolleja.
Lunta ja sumua riittämiin
On totta että piirtoetäisyys ei pelissä ole kummoinenkaan, sillä ulkona sataa aina niin sankasti että tärkeisiin kohteisiin johdatetaankin yleensä maassa törröttävillä valotolpilla. Mutta ottaen huomioon että lähes kaikki tapahtuu sisätiloissa, on ratkaisu järkevä, sillä sisätilat ovat kauniit ja uskottavat. Pelin aikana tuli vastaan vain pari kohtaa jossa ruudunpäivityksen hidastumisen voisi luokitella häiritseväksi, mutta grafiikka on juuri niin harmaata ja huoneet sen näköisiä että kyseessä on hylätty tukikohta. Useat veriläikät seinillä ja lattialla kertovat karua kieltä tukikohdan entisistä asukeista. Tunnelmaa on paikoin ilmassa niin paksulti että siitä saisi leivottua lounaan koko perheelle, ei vähiten kiitosta laadukkaille ääninäyttelijöille ja realistisille äänitehosteille. Pelottava tunnelma koostuukin äänien ja grafiikan yhteisvaikutuksesta, tämä luonnollisesti nostaa ikärajaa. Lukittuja ovia, välkkyviä valoja, suolenpätkiä ja narisevia kattorakenteita, siitä on The Thing tehty. Peliä ei voi suositella perheen pienimmille, mutta hiukan vanhemmille, etenkin John Carpenter -faneille ja karkkimaailmassa pomppimiseen kyllästyneille peli tuo varmasti mukavaa vaihtelua. Pisteistä sen verran että peli on hyvä. Se olisi ehkä ansainnut kovemmat pisteet mutta tiedä sitten onko syynä tämänhetkinen huippupelien tungos, sillä The Thing ei vaan yllättänyt tarpeeksi, vaikka luottamus- ja pelkomittari ovatkin mahtava idea, tuntuu että niiden täyttä potentiaalia ei osattu hyödyntää.
