Mies kuin kivi
Dwayne Johnsonin ura showpainija The Rockina on nykyään monille suomalaisillekin tuttu juttu. Mies on kuitenkin pikkuhiljaa alkanut ottaa takapakkia painikuvioista keskittyäkseen rooliinsa kovan luokan elokuvatähtenä. Miehen esikoisrooli Muumion paluu -elokuvan Skorpionikuninkaana uusiutui myöhemmin kyseisen hahmon nimeä kantavassa elokuvassa, joka vielä onnistui yllättämään positiivisesti suhteellisen viihdyttävänä toimintapätkänä. Tämän muinaisen Mathayus-nimisen barbaarin seikkailuja jatketaan GameCuben lisäksi myös PlayStation 2:lla Rise of The Akkadian -pelin muodossa, eli itse elokuvan tapahtumiin ei juurikaan keskitytä. Itse asiassa tarina kertoo Mathayuksen ensimmäisestä tehtävästä Akkadian-heimonsa salamurhaajana.
Mathayus lähtee suorittamaan tilattua murhaa kuninkaansa käskystä, mutta kaikki ei tietenkään suju odotetulla tavalla. Pian mies saakin todistaa soturin taitonsa lähtemällä etsimään Osiriksen miekkaa, joka on ainoa asia jolla voidaan tuhota Magus-niminen maagikko, joka on herättänyt muinaiset pahuuden voimat tekemään tuhojaan. Vastaan tulee niin ihmissotilaita kuin muinaisia petoja ja jumalolentojakin, ja mikäs olisi parempi tapa vastustaa pahuuden voimia kuin mättää niitä nyrkillä naamaan? Nyrkkien lisäksi Mathayus kuitenkin saa haltuunsa erilaisia miekkoja, keihäitä sekä muita aseita. Aseesta huolimatta meno on kuitenkin aina samanlaista nappien hakkaamista ilman sen suurempaa vaihtelua, vaikka silloin tällöin vastaan tuleekin muutamia poikkeavia tilanteita. Mutta eivätpä ärsyttävät hyppelykohtaukset ennenkään ole pelejä pelastaneet...
Simppeliä kuin napin painaminen
Jokainen pelialue jakautuu useisiin huoneisiin, jotka sisältävät aina tietyn vihollismäärän. Jokaisen vihulaisen tultua lahdatuksi aukeaa aina ovi seuraavaan huoneeseen, jossa uusilta vastustajilta on väännettävä niskat nurin. Hupaisinta on, että kaikki hahmot ilmaantuvat tyhjästä sen sijaan, että ne olisivat valmiina odottelemassa jossakin kentän laidalla omaa vuoroaan teurastamon lihatiskille. Kyseistä seikkaa voisi varmaankin selitellä jollakin vakuuttavalla taikauskoisella hölönpölyllä, mutta kyse on ennemminkin kehittäjien laiskuudesta. Joka tapauksessa peli-into alkaa ensihetken huuman jälkeen laskemaan kuin lehmän häntä vaihtelun puutteen vuoksi, eikä sen jälkeen peliä pelasta kentistä kerättävät punaiset kristallit, joiden avulla availlaan pelin muutamia pikku bonuksia. Tilannetta ei myöskään auta itse pelin toteutus, sillä peli on varsin ankea kokemus melkeinpä jokaisen osa-alueen suhteen. Esimerkiksi vihollishahmot eivät ole tekoälyä ikinä nähneetkään toogamiesten ja muiden hahmojen vain juostessa kohti Mathayusta tehden samalla yksinkertaisia hyökkäyksiä. Vihollisten juoksennellessa seiniä päin se vähäinenkin pelin aiheuttama hymy hyytyy yhtä nopeasti kuin se oli muodostunutkin.
Kuten on tullut jo mainittuakin, The Scorpion Kingissä tulee harvemmin tarve tehdä muuta kuin hakata päättömänä ohjaimen nappeja. Jokainen nappi kuitenkin suorittaa erilaisia liikkeitä, jotka myös muuttuvat käsissä olevan aseen mukaan. Nopea perushyökkäys on kuitenkin A-napin vastuulla, B:n suorittaessa hiukan hitaampia ja tehokkaampia iskuja. Vahvimmat hyökkäykset kuitenkin suoritetaan Y-napilla, mutta näitä liikkeitä käyttäessään yläruudusta löytyvä mittari tyhjenee kerta toisensa jälkeen. Mittaria kuitenkin voidaan täyttää erilaisista ruukuista löytyvien esineiden avulla. Ruukkuja voidaan joko hajottaa lyömällä tai heittämällä vaikka vihollista päin A-napin avulla, tosin kohteeseen osuminen voi olla hiukan hankalaa Mathayuksen heittäessä ruukun aina useiden metrien päähän. Lisätkää tähän vielä peliä vaivaavat kamerakulmaongelmat niin ymmärrätte varmaankin yskän. Tosin C-sauvalla voi muuttaa kuvakulmaa mielensä mukaan, mutta usein helpompaa on vain huitoa sokkona toivoen osuvansa johonkin. Hitaaksi mutta tehokkaaksi taktiikaksi on osoittautunut pelkkien tömähdysliikkeiden tekeminen hyppäämällä ilmaan X-napilla, jonka jälkeen on vielä pikaisesti painettava A- tai B-nappia perään. Kaikki enemmän ja vähemmän tarvittavat liikkeet opitaan kuitenkin pelin alussa olevan harjoituskentän aikana.
Kuin skorpionin myrkkyä
Ensi silmäyksestä lähtien The Scorpion King on melko lattean näköistä puuhaa myös graafiselta toteutukseltaan. Vaikka peli pyöriikin tasaisesti ja sahalaitoja ei hirveämmin silmiin kantaudu, pelin maisemat ovat yksityiskohdattomia, itseään toistavaa ja väritöntä massaa. Erilaiset efektitkin ovat vaisua katseltavaa, eikä hahmojen animaatio tai mallinnuskaan mitään hurraamisen aihetta anna. Päähahmo Mathayukseen on kuitenkin panostettu huomattavasti muita hahmoja enemmän, vaikka eipä hänkään muistuta kuin etäisesti esikuvaansa The Rockia. Välillä vastaantulevat pomot ovat jo astetta vaikuttavampi näky, mutta niiden taidoista ei voi kyllä sanoa samaa. Ärsyttävää on myös, että iskut tuntuvat välillä menevän vain hahmojen lävitse sen sijaan, että asiaan olisi yritetty saada toimivampi ratkaisu aikaiseksi. Myös muita vastaavanlaisia ongelmia löytyy esimerkiksi Mathayuksen nostettua ruukku päänsä päälle heittokomentoa odottamaan. Likinäköisinkin voi nimittäin havaita ruukun leijuvan hahmon käsien välissä. Nämä häiritsevät ongelmat grafiikkamoottorissa osoittavat, että koko homma on melko kiireessä kyhätty kokoon.
Musiikkipuolikaan ei peliä juuri pelasta, sillä tympeät keskiaikaiset veisut vaihtuvat melko harvoin ja toistavat pahasti itseään. Onneksi televisioon on kuitenkin aikoinaan keksitty äänenvoimakkuuden säätö, mikä onkin suuri ilonaihe tätä peliä pelaillessa. Jos jotakin positiivista on sanottava, niin ääninäyttely on suhteellisen onnistunutta itse The Rockin hoitaessa oman roolihahmonsa puheet ja löytyypä ääninäyttelijöiden seasta myös vanhojen Tähtien sota -elokuvien Luke Skywalkerina parhaiten tunnettu Mark Hamill. Pelkällä mukiinmenevällä ääninäyttelyllä ei kuitenkaan voiteta mitään palkintoja, siitä pitää huolen pelin ääliömäinen dialogi. Toisaalta onhan se välillä ihan hupaisaakin kuunnella The Rockin huudahduksia otteluiden päätteeksi, joiden mukaan viholliset vain hiukan hidastivat hänen matkaansa ja etteivät he ole hänen arvoisiaan vastustajia.
Vaikka The Scorpion Kingiä kuinka yrittäisi pelata positiivisella asenteella, ei peli onnistu pidemmän päälle kuin ärsyttämään. Ottaen huomioon tylsän mättämisen, ärsyttävät hyppelykohtaukset ja loppujen lopuksi melko simppelit pomotaistelut, on onni ettei peli ole kovin pitkä. Minkäänlaista moninpelimoodia pelistä ei löydy, mikä varmasti onkin kavereiden onni. Elokuvasta pitäneet voivat harkita suoraan jonkin muun pelin hankkimista, sillä kamerakulmat, veretön mättö, vaihtelun puute, yksinkertainen graafinen ilme, tylsät pelialueet, mielikuvituksettomat hahmot ynnä muut pelin ongelmat pudottavat roimasti pelin arvosanaa varmasti myös heidänkin silmissään. The Scorpion King: Rise of the Akkadian kuuluu lisenssipelien enemmistöön, jonka ideana on pelkkä Rahastus isolla R:llä. Harmi, ettei kyseisestä ryhmästä tunnuta vielä tänä päivänäkään pääsevän eroon niin millään. Peliä voi tietenkin aina kokeilla itse mikäli sattuu pitämään mättämisestä, jolla ei ole sen kummempaa merkitystä. Pelimarkkinoilta kuitenkin löytyy huomattavasti parempiakin vaihtoehtoja, joihin kannattaa tutustua tämän pelin sijasta.
