Lisenssipeleillä on aina ollut jokseenkin huono maine, sillä ne ovat olleet lähes poikkeuksetta täyttä roskaa. Top Gun: Combat Zones ei poikkea tästä tutusta kaavasta, vaan onnistuu olemaan valitettavan hyvä esimerkki lisenssipelin mahdollisesta karmeudesta. Mutta mitäpä muuta voikaan odottaa peliltä, jonka julkaisijana toimii surullisen kuuluisa Titus, joka on vastannut muun muassa N64:n hirvittävästä Superman 64 -pelistä.
Graafisesti Top Gun: Combat Zones on lähinnä säälittävä. Se näyttää pari vuotta vanhalta N64-peliltä, mutta onnistuu silti tahmaamaan ajoittain. Lentokoneiden, ajoneuvojen ja rakennusten mallit ovat todella yksinkertaisia ja niiden tekstuurit suorastaan ala-arvoisia. Taivaan pilvet ovat rumia spritejä, jotka pyörivät koneen mukana luoden todella epäuskottavan ja kamalan vaikutelman lentämisestä, ja taustalla näkyvä taivas on todella suttuinen, ruma kuva, joka saa lähinnä voimaan pahoin. Maastot kaipaisivat lisää yksityiskohtia ja pelin piirtoetäisyys on lähes olematon. Piirtoetäisyyttä ei ole edes yritetty peitellä sumulla, vaan maisemat piirtyvät rumasti jonkin matkan päähän koneesta. Viholliskoneet ja rakennukset räjähtelevät rumien pahviräjähdysten kera, eikä mikään pelissä kiinnitä pelaajan huomiota hienoudellaan. Peli on sanalla sanottuna ruma.
Lentokoneet avaruudessa
Top Gun on ilmeisesti valmistunut melko kiireessä, sillä sen pelattavuuttakaan ei ole hiottu loppuun asti. Pelin lentomalli on lähinnä vain huono vitsi, eikä mistään realismista ole puhettakaan. Painovoimaakaan ei ole mukana, joten välillä peli muistuttaa enemmänkin Tähtien Sotaa kuin hävittäjälentelyä. Todella yksinkertaisen lentomallin vuoksi koneella ei voi tehdä edes silmukkaa. Z-napilla voi kyllä tehdä muutamia temppuja, mutta jostain kumman syystä eri yhdistelmät vain käynnistävät animaation, johon ei voi mitenkään vaikuttaa. Kun temppu alkaa, sitä ei voi millään lailla keskeyttää vaan pelaaja saa koneen takaisin ohjattavakseen vasta kun tempun animaatio on loppunut. Pelkästä Z:n painalluksesta kone tekee väistöliikkeen, jolla voi hämätä viholliskoneiden ohjuksia. Jos analogitikkua heilauttaa laidasta laitaan samalla kun Z on painettuna, pyörähtää kone vaakatasossa kierroksen. Kolmas ja viimeinen temppu on aivan tavallinen sakkaus. Tempuilla ei tehdä muuta kuin kasvatetaan tehtävän pistesaalista ja väistellään vihollisten ampumia ohjuksia.
Realismin rajoja väännellen konekiväärin ammuksia on rajattomasti, ja ohjuksiakin voi koneessa olla useita kymmeniä. Pelin tunnelmaa syö tehokkaasti myös se, että koneen ottama vahinko ei vaikuta lentämiseen lainkaan. Vasta kun vahinkomittariin napsahtaa täydet sata prosenttia, kone tuhoutuu. Minkäänlaisista paniikintäytteisistä selviytymistaisteluista juuri ja juuri kasassa pysyvällä koneella on turha uneksia. Vaikka Top Gun ei yritäkään olla mikään simulaatio, olisin toivonut siltä sentään jonkinlaista kevyttä realismia.
Valitettavasti takakannen lupaamat hurjat ilmataistelut jäävät melko vaisuiksi kokonaisuuksiksi. Viholliskoneet eivät juurikaan hyökkäile pelaajan kimppuun, vaan lentelevät ennalta määrättyjä reittejään pitkin odotellen että pelaaja sattuisi lentämään tähtäimeen. Kun viholliskone on ampunut ohjuksen, ei pelaajan tehtäväksi jää muuta kuin suorittaa väistöliike, jotta ohjus harhautuu maalistaan. Ja koska pelaajalle ilmoitetaan ohjuksen laukaisusta valtavan suurella ja varmasti näkyvällä ”Incoming!”-tekstillä, on vihollisten ohjusten väistely enemmän kuin helppoa. Vihollisten pudotus onnistuu helposti maaliin hakeutuvilla ohjuksilla, mutta ei konekiväärilläkään räiskiminen mikään mahdottomuus ole. Viholliset kun tuppaavat putoamaan vain muutamasta osumasta.
Ei maalla eikä merellä vaan ilmassa
Top Gunin tehtävät suoritetaan kolmessa eri paketissa. Mutta ennen kuin päästään varsinaisten tehtävien kimppuun, on pelaajan läpäistävä jokaisen tehtäväpaketin viisi harjoitusta. Tehtäviä on yhteensä 36 jokaisen paketin harjoitukset mukaan luettuna. Jokainen paketti sijoittuu jollekin tietylle alueelle, ja USA:n vihollisia päästäänkin rankaisemaan niin Lähi-idän öljykentillä, kuin Korean jokimaastoissakin.
Tehtäväsuunnittelu ei ole kovinkaan vaihtelevaa, vaan käytännössä tehtävien läpäisemiseksi ei tarvitse muuta kuin tuhota tarpeeksi vihollisia. Niin kauan kuin jättää omat joukot rauhaan, voi tehtäviä huoletta pelata tuhoten kaikki eteen sattuvat viholliset. Tehtävät ovat helppoutensa ja samankaltaisuutensa vuoksi niin yksitoikkoisia, että niiden puuduttava vaikutus tulee ilmi melko nopeasti, ja jo toisen tehtävänipun aikana peli alkaa tuntua rasittavalta pakkopullalta. Vain muutamassa tehtävässä täytyy välillä miettiä mitä onkaan tekemässä, ja oikean ratkaisutavan löytäminen voi huonosta tehtävänannosta johtuen viedä parikin pelikertaa. Kentän uudelleen aloittamista saattaa välillä aiheuttaa maastolle asetettu korkeusraja, jonka ainakin allekirjoittanut ylitti välillä epähuomiossa. Maastoa ei myöskään voi mittailla sivuttaissuunnassa niin paljon kuin haluaa, vaan pelialue on tietyn kokoinen kuutio, jonka rajojen ylittämisestä rankaistaan tehtävän uudelleen aloittamisella.
Tehtävien läpäisystä annetaan mitaleita pelin aikana ansaittujen pisteiden mukaan. Pisteitä saa niin tuhotuista vihollisista ja rakennuksista, kuin myös konekiväärin tarkkuudesta ja jäljellä olevan energian määrästä. Mitaleita on pronssista kultaan ja niillä voi avata peliin ainakin uusia koneita. Pelin alussa pelaajalla ei ole valittavissa kuin yksi kone, mutta kaikkiaan niitä on avattavissa seitsemän kappaletta.
Epä-viihdettä
Top Gun on puhtaasti arcade-lentely, ja tämä tosiasia pidetään jatkuvasti mielessä ruudulla räiskähtelevien kehujen ja ilmoitusten avulla. Esimerkiksi vihollisen pudotuksen jälkeen ruudulla välähtää perättäisten osumien määrä ja jokin kommentti, kuten vaikkapa "8 hits! Outstanding!". Tätä seuraa pudotusta ilmaiseva "Takedown!". Nämä arcademaiset tekstit häiritsevät aluksi melko paljon, mutta koska niitä esiintyy niin usein, niistä ei jaksa enää jonkin ajan pelaamisen jälkeen välittää.
Vaikka peli on graafisesti karmea ja pelattavuudeltaankin mitä nyt on, ei sen äänissäkään ole hurraamista. Laimeita äänitehosteita on nimittäin tahdittamassa pitkästä aikaa kamalin kuulemani musiikkiraita. Musiikit eivät sovi peliin lainkaan ja ne ovatkin vain lisäämässä pelikokemuksen karmeutta. Ja koska pelistä löytyy tätä musiikiksi kutsuttua kidutusta vain noin kymmenen kappaleen verran, kamaluudet tulevat liian tutuiksi samojen melodioiden soidessa yhä uudestaan ja uudestaan. Onneksi ne saa sentään pois päältä.
Top Gun on kieltämättä yksi karmeimpia pelikokemuksia mitä GameCuben nykytarjonnalla on annettavana. Se on ruma, sen pelattavuus on melko huono, eikä se äänilläänkään ainakaan juhli. Jossain nerokkuuden puuskassa pelistä on jopa jätetty moninpeli kokonaan pois, tappaen viimeisetkin mielenkiinnon rippeet täysin. Pelilevy kelpaa viihteen sijasta korkeintaan lasinaluseksi, jolloin herääkin kysymys miksi tällaista roskaa oikein julkaistaan.
