Pelin päähahmon Faithin sisko lavastetaan syylliseksi murhaan ja Faithin tehtäväksi jää siskon pelastaminen ja siinä sivussa muu totuuden kaivelu. Juoni on perushuttua ja tulevia tapahtumia ei ole mitenkään vaikea arvata. Toisaalta juonen kuljetus piirretyn, hieman animetyylisen, grafiikan avulla toimii erittäin hyvin.
Faith on lähetti. Hän kuljettaa arkaluontoisia paketteja kaupungin läpi virkavallan ulottumattomissa. Kun pelaaja harjoitusosiossa ensimmäistä kertaa pääsee itse ohjastamaan Faithia, on heti selvää mihin pelin viehätys perustuu. Faith juoksee, hyppii katolta toiselle, liukuu putkien ali, juoksee seiniä pitkin, rynnii läpi ovista, potkii, lyö ja ampuu päällekäyviä poliiseja ja turvamiehiä ja riisuu heidät aseista. Kun tämä kaikki tapahtuu ensimmäisen persoonan näkökulmasta, on pelaamisessa täysin uudenlainen hyvin intensiivinen tunnelma, jotain mitä en ole missään muussa pelissä kokenut. Fiilistä lisää vielä se, että Faithin paino oikeasti tuntuu. Juoksuun lähdettäessä kiihtyminen täyteen vauhtiin kestää aikansa ja pysähtymisen jälkeen vauhti täytyy kerätä uudestaan. Pelissä onkin tärkeää pitää vauhti aka Momentum päällä liikkeitä ketjuttamalla, näin poliiseja pakoon juokseminen on huomattavasti helpompaa. Vauhdin pysäyttävät harmillisen usein äkkikuolemat, kun pelaaja joutuu kiireessä vihollisten jahtaamana etsimään reittiä katolta toiselle. On tottakai selvää, että pilvenpiirtäjän katolta tippuminen sattuu, mutta kun kuoleman seurauksena pelaaja heitetään edelliseen tallennuspisteeseen, joka ei välttämättä ole ihan vieressä. Sitten taas uusi yritys ja mahdollisesti uusi äkkikuolema. Kun reitti lopulta löytyy on meno taas mitä mahtavinta.
Tekninen toteutus on huippuluokkaa, eikä itselläni tullut vastaan mitään bugeja tai kaatumisia. Grafiikka on tyylilleen uskollista ja toimivaa, vaikka se ei ihan tämän sukupolven kirkkaimmalle kärjelle pärjääkään. Hyvänä ideana vinkkejä menosuunnasta ja etenemisreiteistä antavat värit. Kirkkaat värit kuten esimerkiksi punainen, keltainen ja sininen kertovat pelaajalle mistä voi ja kannattaa mennä muuten niin valkeanharmaassa maailmassa. Tämän ominaisuuden saa myös pois päältä.
Peli on harmillisen lyhyt. Tarina on pelattu läpi muutaman illan aikana, mutta läpipeluun jälkeen avautuva uusi vaikeusaste sekä timetrialit ja speedrunit antavat huomattavaa lisäarvoa pelille. Itselle tuli jopa hieman yllätyksenä kuinka koukuttavaa omien aikojen parantaminen ja samalla kaverin aikojen lyöminen timetrial ja speedrun tiloissa on. Speedrun tilassa läpäistään pelin kentät mahdollisimman nopeasti, kun taas timetrial tilassa läpäistään tietty pätkä kentästä.
Peli on mahdollista pelata läpi ampumatta yhtään vihollista ja tähän jopa kannustetaan Achievementin muodossa. Koko taistelu tuntuukin hieman turhalta, vaikka jotkut viholliset pystyi kiertämään niin joitain vastaan oli pakko ottaa kontaktia. Sinänsä hyvin toteutettu lähitaistelu oli aluksi viihdyttävää, mutta kävi äkkiä tylsäksi ja itseään toistavaksi, joten jo pelin alkuvaiheissa huomasin juoksevani pakoon aina kun mahdollista.
Mirrors Edge on loistava tasohyppely, mutta keskinkertainen räiskintä- ja toimintapeli. Loistavat välivideot jaksavat pitää mielenkiinnon yllä keskinkertaiseen tarinaan. Äkkikuolemat verottavat loistavaa vauhdintuntua. Mirrors Edgessä on omat puutteensa, mutta kokonaisuus jää selvästi plussan puolelle. Iso käsi EA:lle ja DICElle uuden erilaisen massasta poikkeavan pelin tuomisesta markkinoille.
