Harva meistä on rautaa
Taistelupeleillä maineensa ansainnut Namco julkaisi neljä vuotta takaperin Segan Dreamcastille Soul Caliburin - loistavan beat 'em upin, joka riitti monelle syyksi itse konsolin hankkimiseen. Se jäi valitettavasti vain Dreamcastin omistajien herkuksi, mutta onneksi tilannetta on tullut paikkaamaan kaikille uutuuskonsoleille julkaistu Soul Calibur 2. Eri konsolien versiot ovat hahmovalikoimaa lukuun ottamatta identtisiä. Ainoana erona jokaisella alustalla on oma yksinoikeushahmonsa: Cubella nähdään Zelda-sarjasta tuttu Link, Xboxilla sarjakuvahahmo Spawn ja PS2:lla Tekkeneistä tuttu piikkitukka Heihachi Mishima.
Soul Caliburin ilmeisin ero kilpaileviin sarjoihin ovat aseet. Kerrankin joku on tajunnut ottaa kättä pidempää mukaan tappeluun, ja jokainen hahmo on erikoistunut jollain tietyllä aseella taistelemiseen. Kamppailijoita on yli 20, mutta osa niistä on vain kopioita toisistaan. Tavallisten lyömäaseilla, kuten miekoilla, kepeillä tai nunchakuilla, taistelevien hahmojen lisäksi mukana on joitain erikoisempia tuttavuuksia, kuten ruoskaksi muuttuvalla miekalla taisteleva Ivy, tai Voldo, joka käyttää käsiin kiinnitettäviä kolmiteräisiä aseita. Realismi ei ole hahmokatrasta rajoittanut, ja mukana on sellaisia hahmoja kuten aseensa tyhjästä taikova Necrid tai täpläihoinen liskomies. Omituisista otuksista on vielä pakko mainita Charade, ilmassa leijuva silmämuna, joka taistelee jokaisen erän aluksi satunnaisesti valitulla kamppailutyylillä. Taistelijat ovat erinomaisesti tasapainotettuja, joten jokaisella on mahdollista pärjätä. Pienimmät ja vikkelimmät voivat kierrellä vihollistaan miten haluavat, mutta niiden aseet eivät tee suurta vahinkoa. Siispä ne joutuvat käyttämään aseitaan paljon enemmän aiheuttaakseen saman määrän vahinkoa kuin kömpelömmät kolossit yhdellä kirveenheilautuksella. Kannattaa myös pitää mielessä, että kevyen hahmon kaatava liike ei välttämättä tehoa valtavia jättejä vastaan. Hyökkäyksiä voi tehostaa tekemällä Soul Chargeksi kutsutun liikkeen. Siinä ladataan aseeseen lisävoimaa, ja ase muuttuu sitä voimakkaammaksi, mitä pidempään liikettä jatketaan. Soul Chargen aikana pelaaja on täysin suojaton, joten sen tekeminen on ajoitettava oikein.
Hyökkäys ei ole aina paras puolustus
Taistelun voittamiseen ei läheskään aina riitä hyökkäyksien näpyttely toisensa perään. Iskujen torjuminen ja väistely on lähes yhtä suuri osa peliä kuin vastustajan satuttaminen niillä. Suojausnapin pohjassa pitämisen lisäksi iskuja voi vältellä sivuttaisilla väistöillä ja guard impacteilla. Guard impact on oikeaan aikaan ajoitettava vastaisku. Se torjuu vastustajan hyökkäyksen ja horjuttaa tämän tasapainoa. Onnistuessaan tekijä saa vastustajastaan yliotteen, mutta vain hetkeksi. Guard impactit ovat erittäin kätevä tekniikka samaa liikettä toistavaa ihmispelaajaa vastaan. Taisteluareenoilla voi liikkua mihin suuntaan tahansa, mikä tekee vastustajan kiertelemisestä helppoa - ainakin teoriassa. Hyökkäykset ovat jaettu pysty-, vaaka- ja potkuhyökkäyksiin, joista vaakahyökkäyksillä on helppo katkaista kiertelevän vastustajan tie. Pystyhyökkäyksillä voidaan estää vaakahyökkäykset, mutta niitä on helppo väistää sivuille. Nopeat, terävät potkut ovat oiva tapa yllättää suojautumaton vastustaja, ja vain näitä kaikkia tekniikoita yhdistelemällä voidaan selviytyä taistelusta toiseen. Jokaisella hahmolla on noin sata liikettä, ja alkuun pääsemiseksi niitä on vain opeteltava ulkoa. Kaikkien nappien satunnaisella painelullakin voi aluksi pärjätä, mutta kokeneita pelaajia vastaan tällä "tekniikalla" ei ole mitään asiaa. Häviämistä ei voi perustella huonoilla näppäinasetelmilla, sillä jokaisen napin toiminnon voi määritellä vapaasti. Myös näppäinyhdistelmien määrittely on mahdollista, joten kolmen napin yhtäaikaista painamista vaativa Soul Chargekin onnistuu helposti. Cuben napit riittävät tähän kaikkeen hyvin, sillä c-tikkukin on käytettävissä.
Soul Calibur 2 näyttää todella upealta. Keskiaikainen tyyli sopii siihen erinomaisesti, ja taisteluareenoina käytettävät kirkot, temppelit ja piharakennukset hämmästyttävät komeudellaan. Maa ei ole vain tasaisen litteää, vaan pienehköjä korkeuseroja aiheuttavat laatat ja kivet ovat selkeästi näkyvissä. Mikään areena ei ole vain anonyymi paikka väkivallanteoille, vaan taistelutantereina käytettävien rakennusten miljööt ovat merkittävä osa pelin tunnelmaa. Taisteluja käydään kaikkialla vesirajan tuntumassa olevasta luolasta korkean vuoren huipulla sijaitsevaan temppeliin, ja jokaisella areenalla on oma tunnelmansa. Auringonlaskun valaisema, sodan runtelema rauniotalo on jokseenkin kaunis ja valtava kellotorni taustalla raksuttavine koneistoineen salaperäisen mahtava. Soul Calibur ei ole synkkä kuin Mortal Kombat tai coolin sporttinen kuin Tekken. Se on omalla tavallaan taiteellinen ja kaunis.
Nättiä mättöä
Grafiikka on nopeaa ja sulavaa huolimatta ruudulla käytävästä vilinästä. Taistelijoiden liikkeet sulautuvat yhteen lähes saumattomasti, ja kahden taitavan pelaajan peli on kuin samuraielokuvista. Miekkojen kalahdellessa kipinöiden yhteen mieleen hiipivät väkisin Crouching Tiger, Hidden Dragonin tai Heron upeat miekkailukohtaukset. Vaikka kamppailu käydään lähinnä teräasein, ei pelissä nähdä tippaakaan verta. Sen sijaan perille menevät iskut näkyvät pieninä valonpurkauksina ilmassa. Pelihahmot eivät tunnu kankeilta puunukeilta vaan pikemminkin aidoilta ihmisiltä. Yksityiskohdissa ei ole pihistelty, ja hahmojen vaatteet, hiukset ja ruumiinosat elävät tuulen ja liikkeiden mukana. Hahmojen ja aseiden törmäystarkistus toimii suurimmilta osin hyvin, mutta eräät hahmot saattavat upota hetkeksi toistensa sisään tiettyjen liikkeiden aikana. Grafiikan aitouden tunnetta karsii ikävästi se, että vastaanottaessaan iskuja hahmot eivät ota tukiaskelia, vaan liukuvat typerän näköisesti nykien taaksepäin.
Tecmon Dead or Alive -pelit herättivät aikoinaan huomiota naissankarittariensa rintavarustuksen hervottomalla pompinnalla. Tiedä häntä yrittääkö Namco hakea samanlaista huomiota Soul Caliburilla. Joidenkin hahmojen maitorauhasten kokoa ei nimittäin ole turhaan rajoitettu, ja ne poukkoilevat taisteluissa ronskisti. Taistelijattaret eivät muutenkaan tunnu häpeilevän vartaloitaan. Suurin osa taistelee mahdollisimman paljastavissa vaatteissa, kuten mekoissa, joita tuuli nostelee helposti. Naikkosten alusvaatteiden väriäkään ei tarvitse arvuutella, sillä se selviää viimeistään ensimmäisen ilmalennon jälkeen. Jos vaatteet eivät vilauttele paljasta pintaa, myötäilevät ne ihoa niin paljon, ettei kenellekään varmasti jää epäselväksi, mitä sieltä alta löytyykään. Turha pornoilu pysyttelee niukin naukin hyvän maun rajoissa, eikä pilaa peliä.
Taisteluiden taustalla soi aikakauteen ja pelin tyyliin sopiva eeppinen orkesterimusiikki. Soul Calibur 2:n äänimaailma koostuu sen lisäksi taistelun äänistä, eli pelihahmojen voiman- ja kivunhuudahduksista, sekä aseiden kolinasta. Hienona yksityiskohtana puiset aseet pitävät yhteen osuessaan erilaista ääntä kuin metalliset. Joidenkin heittojen aikana uhrin luusto saattaa rouskua kuin näkkileipä, mikä aiheutti ainakin allekirjoittaneessa hieman kylmiä väreitä. Hahmot huutelevat taisteluiden aikana kommentteja toisilleen. Puhe on oletuksena englanninkielistä, mutta onneksi sen saa muutettua japaniksi. Japaninkieliset huudahdukset lisäävät tunnelmaa roimasti, eivätkä ne ala ärsyttämään kymmenen minuutin pelaamisen jälkeen. Äänimaailma on kirkas ja toimiva, ja Dolby Pro Logic II -tuki kasvattaa nautintoa entisestään, mikäli äänentoistolaitteisto sen sallii.
Sielu palaa yhä
Soul Calibur 2:sta ei yksinpelattava aivan äkkiä lopu. Arcade- eli kolikkopelimoodin lisäksi taitojaan voi kokeilla Time Attack-, Survival-, ja Team Battle -moodeissa. Arcadessa mätkitään ensin tieltä 7 tavallista vastustajaa ja lopuksi piestään maailman mahtavinta miekkaa, Soul Edgeä, vartioiva Inferno. Time Attackissa taistellaan vaikeustasosta riippuen 8 tai 16 vihollista vastaan mahdollisimman lyhyessä ajassa, ja Survivalissa yritetään selviytyä hengissä maksimissaan 50 vastustajan peräkkäisestä kohtaamisesta. Survivalin vaikeusaste nousee kuitenkin jyrkästi noin kymmenennen taistelun jälkeen, ja oma selviytymiseni tyssäsi jo kahdenteentoista vastustajaan. Haastetta siis piisaa, jos Survivalin kaikki taistelut mielii voittaa.
Paras yksinpelimoodi on kuitenkin Weapon Master, jossa pelaajan on heppoisen juonen siivittämänä vaellettava ympäri maata suorittaen tehtäviä ja etsien pahoja voimia sisältävää Soul Edge -miekkaa. Tehtävien läpäisyvaatimukset vaihtelevat. Välillä maa on miinoitettu, ja kaatuminen merkitsee varmaa kuolemaa. Välillä vihollinen on voitettava pelkillä Guard Impacteilla. Jokaisella tehtävällä on taustatarinansa, joka perustelee uurastuksen tavoitetta. Esimerkiksi kun vihollinen voidaan voittaa ainoastaan paiskomalla sitä seinää päin, tarina kertoo tämän olevan karannut rangaistusvanki, jonka paksut kahleet estävät suoran vahingon tekemisen. Weapon master ei ole ensimmäisellä pelikerralla kovinkaan vaikea, mutta sen läpäiseminen avaa varsinaisen haasteen. Toisella kierroksella jokaisesta tehtävästä on tarjolla vaikeampi extra mission -versio, jossa läpäisyvaatimuksia on kiristetty entisestään. Tehtävien suorittaminen palkitaan kokemuspisteillä ja rahoilla. Kokemuspisteet nostavat hahmon tasoa ylöspäin, mutta tällä ei ole pelin kannalta mitään merkitystä, sillä hahmon ominaisuudet pysyvät koko ajan samana. Saaduilla rahoilla voidaan ostaa peliin lisäaseita. Kerättäviä aseita on yli 200, ja niillä on muitakin kuin ulkonäöllisiä eroja. Jokainen hahmo on sidottu tiettyyn asetyyppiin, eli nunchakuilla taisteleva Maxi voi käyttää vain erilaisia nunchakuja. Aseiden erot ovat melko suuria - jokin tekee vahinkoa jopa suojaavalle vastustajalle, mutta toisaalta päästää iskuja helpommin läpi. Weapon Masterista ansaituilla rahoilla voidaan ostaa myös lisäominaisuuksia, kuten taidegallerioita, vaihtoehtoisia pukuja ja taistelunäytöksiä, joissa jokainen hahmo esittelee taistelutyyliään ja aseitaan.
Soul Calibur 2 on hyvä peli. Se ei mässäile väkivallalla, ja hyvä niin. Irtoraajojen ja roiskuvan hurmeen sijaan se keskittyy hyvään pelattavuuteen ja onnistuu siinä täysin. Se on melkoisesti edeltäjänsä kaltainen, mutta lisää mukaan myös paljon uutta. Lisäominaisuuksien avaaminen ja Weapon Master jaksavat viihdyttää melko pitkään, muiden yksinpelimoodien viehättäessä lähinnä satunnaisesti. Kuten kaikki tappelupelit, myös SC2 on parhaimmillaan vasta moninpelinä. Taisteleminen oikeasti ajattelevaa ja taktikoivaa ihmistä vastaan on paljon antoisampaa kuin melkein yli-inhimillisen koneen hakkaaminen. Moninpeli lisääkin pelin uudelleenpeluuarvoa jopa niin suuresti, että ilman sitä arvosana olisi reilua numeroa pienempi. Soul Calibur 2 on toistaiseksi Cuben paras mätkintäpeli ja jopa yksinpelinä pakkohankinta kaikille beat 'em up -faneille - moninpelistä puhumattakaan.
