Place your noble soul into the sword
Namco toi viime vuosituhannen puolella kaksi pelialan merkittävintä peliä, joista toinen keskittyi realistisemmalla otteella kamppailuun, kun taas toinen surrealistisempaan menoon. Jälkimmäinen tunnettiin Euroopassa nimellä Soul Blade. Soul Bladen eeppinen mäiskintä ja hurma vaipui uneen, kunnes…
… saaga herää uudelleen. Vuonna 1998 lanseerattiin Dreamcast ja tämän ohella kenties kaikkien aikojen paras mättöpeli Soulcalibur, Soul Bladen manttelin perijä. Namcolla on edellä mainitun ohella myös toinen tappelupeli, joka onkin samalla Soulcaliburin ainoa varteen otettava kilpailija: Tekken. Siinä missä Tekken tukeutuu realistisempaan suuntaan mallintaessa aitojen kamppailulajien liikkeitä nyrkein, potkuin ja heitoin, Soulcaliburissa on kyse näyttävistä ja sulavista liikkeistä aseiden kanssa, joista muutamina mainittakoon nunchakut, kirveet ja useat erilaiset miekat. Ensimmäinen osa oli lähes täydellinen peli, joten Namcolla on ollut kovat paineet toisen osan suhteen, kun panoksena on ollut maine parhaimpien tappelupelien tekijänä.
Tuolla puolen labyrinttiviidakon
Soulcalibur 2:n tarjoaa täysin samat pelitilat kuin edeltäjänsä, joista puolet on jälleen kerran piiloitettuna. Mission Battle –pelitila on korvattu Weapon Master –tilalla, perusidean kokematta sen kummempaa muutosta. Ainoana erona vain se, että Soul Bladen tavoin pelissä pystyy keräämään uusia aseita. Näitä aseita voi käyttää joko itse Weapon Master –pelitilassa tai Extra –pelitiloissa, jotka saa taasen avattua Weapon Masteria pelaamalla. Suurimpana erikoisuutena huomattakoon labyrintit, joita tulee vastaan useampi kappale. Labyrinteissä ideana on selvittää tie luolaston pomon luokse, joko aikarajan puitteissa, rauhassa tai kentillä olevia ansoja vältellen. Ärsyttävimmästä päästä olevat ansat vaativat taitoja, kun kaatuminen palkitaan äkkikuolemalla, vaikka vaikeusaste on jo alun perin alhainen.
Aseiden keräily toimii yksinkertaisesti. Pelaaja ansaitsee läpässyistä ja otteluista kultaa, jota sitten pääsee kuluttamaan Weapon Masterissa olevissa kaupoissa. Jokaisella kartta-alueella on oma kauppansa, joskin jotkin myyvät samoja aseita. Loppupään kaupat ja vasta seuraavalla pelikerralla aukeavat putiikit myyvätkin sitten asetta kovempia aseita. Pohjoisella kartta-alueella, joka avautuu vasta seuraavalla pelikerralla, löytyy voimakkaampia Soul Edge –aseita. Soul Edgeistä on myös fuusioitumisversio, jossa ase omaa tiettyjä Soul Edgen ominaisuuksia, mutta on vielä kaukana oikean tehoista. Aseet eivät tosin kehity, vaan jokainen ase on ostettava erikseen. Eri ominaisuuksien lisäksi aseet ovat luonnollisesti erinäköisiä.
Siinä missä edeltäjän Arcade-tilan läpäisystä palkittiin piilotetuilla hahmoilla, täytyy pelaajan kahlata läpi Weapon Master –tilan löytääkseen nämä piilohahmot. Hahmokaartissa on näin ollen yli 20 hahmoa, joista osalle ei pysty kuitenkaan omaa aseistusta ostamaan, saatikka käyttämään koko hahmoa Weapon Masterissa. Useimmat avattavat hahmot kuitenkin ovat kopioita toisesta, muutamaa liikettä ja tekstuureja lukuun ottamatta.
Kolme amigoa
Xboxin yksinoikeushahmona toimii Yhdysvalloissa erittäin suosittu sarjakuvasankari Spawn, kun taas PS2:lla on Tekken-sarjan Heihachi ja Gamecubella Link, Legend of the Zelda -sarjasta. Spawnin olemus on kuin nakutettu juuri Soul Caliburin keskiaikaista teemaa varten. Edellisen osan hahmoista löytyy aina Maxista Astarothiin ja näiden lisäksi mukana on kaksi uutta perushahmoa. Charade vastaa edellisessä osassa tavattua – joka on samalla pelin loppupomo - Infernoa kopioiden jotain tiettyä taistelijaa aseen ja liikkeiden perusteella. Necrid on Spawnin ohella toinen Todd McFarlanen luomus, jonka hän teki juuri Soulcalibur 2:sta varten. Necridin liikkeet ovat napattu muiden taistelijoiden liikekaartista, mutta toisin kuin Charade, hänen liikkeensä pysyvät aina samoina.
Avattavaa materiaalia löytyy yhteensä 89, sisältäen areenoita, hahmoja, konseptipiirroksia, hahmojen profiileja ja aseita. Suuri määrä avattavaa sälää takaa pelille huomattavan peli-iän jo pelkän yksinpelin osalta. Tämän lisäksi kaksinpeli ja erilaiset haastetehtävät pönkittävät ikää sopivasti, tehden Soulcaliburista pelin jota jaksaa tahkota sopivin aikavälein yhä uudestaan. Erilaisia ansoja ja virikkeitä omaavat kentät kun luovat mukavaa vaihtelua rutiiniksi muodostuneelle Arcade -tilan mätölle.
Tekoäly antaa keskivaikealla tasolla jo erinomaisen vastuksen, tarjoten haastetta ensimmäisille pelikerroille ja kokeneemmat caliburistit turvautuvat Hardista ylöspäin, johon saa myös noviisi tottua todella nopeasti Weapon Masteria pelatessa. Intohimoista tahkoajaa nopea vaikeutuminen ei varmastikaan haittaa, mutta se jättää sunnuntaipelaajat kylmiksi tältä osin.
Tyyli on vapaa
Liikkeitä on todella kattava määrä aina brassailevista ylilyövistä heitoista kertalaakikomboihin. Tekkenin tavoin Soulcaliburissa liikkeet tehdään kuin kiskoilla, eikä Dead or Alive –sarjan kaltaista vapaita komboja pääse luomaan yhtä kattavasti. Ennalta määriteltyjä liikkeitä ja itse keksittäviä liikkeitä on yhteensä satakunta. Liikkeiden täysi oppiminen ja hyödyntäminen lähenevät sulaa mahdottomuutta, sillä Guard Impacteiksi kutsutut vastahyökkäykset vaativat täydellistä ajoitusta ja vastustajan liikkeiden ennakointia.
Edellisen osan kenties suurimmaksi ongelmaksi mainittiin, että ottelut voi voittaa yhtä näppäintä hakkaamalla. Tasosta tietenkin riippuen, enää ei näppäimiä sattumanvaraisesti rämpyttämällä voita, saatika yhden sivalluksen liikkeillä. Pelaamiseen saa panostaa useita tunteja, jos mielii oppia suosikkihahmonsa liikkeet ulkoa, ja toinen mokoma tuntikerrasto liikkeiden ajoittamiseen.
Visuaalisesti Soulcalibur 2 on genrensä ehdotonta kärkeä, tekstuurien tarkkuus ja yksityiskohdat ovat silmiä hiveleviä. Animaatio on sulavaa ja liikkeet yhdistyvät toisiinsa vaivattomasti ja yksinkertaisen näköisesti. Harmillisesti PAL-versiosta on jouduttu karsimaan Japanin ja Jenkkilän HDTV:n tuki – pätevistä syistä tietenkin. Ilman korkeata resoluutiotakin Soulcalibur 2 on yksi kauneimmista ja hienoimmista mätkintäkokemuksista sitten edeltäjänsä.
Olisi se elämä vaan niin simppeliä
Jos jokainen multiplatform-peli olisi yhtä taidolla ja kokemuksella tehty kuin Soulcalibur 2, ei tällaisia erikoistapauksia multiplatformeissa arvostettaisi yhtä paljon, kuin tätä tappeluspektaakkelia nyt. Soulcaliburin kaikki kolme versiota ovat graafisesti lähes identtisiä, mutta silti yhdessäkään ei näy muun alustan rajoitukset. Kontrollit ovat kerrassaan esimerkillisesti tehty, hahmo vastaa komentoihin ripeästi, mutta ainoa mikä tuottaa ongelmia, on alkuperäinen kapula joka ei sovellu tappelupeleihin sitten ollenkaan. Controller S on siis lähestulkoon pakollinen parhaimman pelattavuuden takaamiseksi, paras vaihtoehto on tietenkin Horin valmistama Arcade Stick. Äänimaailma tavoittelee tuttua keskiaikaista teemaa. Taistelijoiden karjahdukset ja tuskan parahdukset tuntuvat olleen nauhoitettu johonkin muuhun tarkoitukseen, kuin peliin. Taistelijan pudottua maahan tyrmäyksen johdosta kuuluu vielä epämääräistä älämölöä kun taju on jo ollut kankaalla hyvän tovin. Epäloogisuus äänissä ei kuitenkaan ala häiritä. Mukavana plussana ääninäyttely on saatavina japaninkielen muodossa, jossa on jokseenkin enemmän fiilistä kuin englannin vastaavassa. Taistelupelien kuninkaan uusin inkarnaatio on kokonaisuutena tyrmäävä, jonka paikka on jokaisen pelihyllyssä.
