Kloonaus ei kannata
Mace Griffin: Bounty Hunter on hyvin tyypillinen scifi-räiskintä,
johon on yritetty saada eeppisyyden tuntua lisäämällä räiskintäosuuksien
väliin hieman avaruusmatkailua. Päähahmon asemaa ajaa itseään
täynnä oleva körmy, Mace Griffin, jonka persoona on kaikkien
macho-paukuttelujen perikuva. Kun kunniallinen ranger-sotilas sitten eräänä
päivänä tajuaa joutuneensa keskelle salaliittoa, päättää
hän kostaa kaikille verisesti ja liittyä palkkiometsästäjiin.
Siitä käynnistyy tylsääkin tylsempi taival kohti epätoivoista
päämäärää, jonka aikana Macen vihan saa tuta ehkäpä
FPS-historian typerimmät pahikset.
Pelin kehittäjät ovat ilmiselvästi nauttineet Halon ja Metroid
Primen pelaamisesta, sillä pintapuolisesti moni asia on lähes suoraan
lainattu kyseisistä hiteistä. Ruudulla näkyvä HUD tuo niin
tyyliltään kuin toimivuudeltaankin mieleen Halon, jota on ehostettu
Metroid Primea muistuttavilla visiiritehosteilla. Pitemmän päälle
kuvaa vääristävät tehosteet tosin voivat aiheuttaa pahoinvointia.
Myös energiamittari, johon kuuluu itsestään latautuva suoja,
on jopa ääniä myöten lähes sama kuin Halossa. Kehittäjät
ovat kuitenkin unohtaneet, että Macella ei ole mitään superpanssaria
tai kypärää, jossa olisi visiiri, joten ominaisuudet tuntuvat
päälle liimatuilta.
Valitettavasti Halosta on kopioitu myös muutamat turhan putkimaiset ja
tylsät kentät, mutta sillä erotuksella, että Mace Griffinissä
ei ole vehreitä niittyjä piristämässä peliä. Kaavalla
pisteestä A pisteeseen B toimivat tehtävät sijoittuvat avaruusaluksille,
kaivoksiin ja tukikohtiin, mutta kaikkia pelialueita yhdistää sama
mitäänsanomattomuus ja hiomattomuus. Joskus tehtävät eivät
välttämättä mene läpi ollenkaan pelin sotkeutuessa
koodiinsa. Mainostetut avaruustaistelutkin ovat suuri pettymys, koska vauhdintuntua
ei ole nimeksikään ja kahden-kolmen aluksen väliset väännöt
menevät laajassa tilassa usein turhauttavaksi kissa ja hiiri -leikiksi,
jossa kukaan ei saa toista hengiltä. On kuitenkin myönnettävä,
että avaruuteen siirtyminen ja avaruusasemille palaaminen ilman lataustaukoja
olisi voinut olla loistava ominaisuus, jos sitä olisi osattu paremmin hyödyntää,
eikä siirtymistä olisi rajoitettu vain ennalta määrättyihin
paikkoihin.
Peliin on myös yritetty tehdä rauhallisempia, hyppelyä vaativia
osuuksia, mutta huonolla menestyksellä. Suurin ongelma on se, että
körmy-Griffinin liikkeistä puuttuu tuntuma. Juoksentelu käytävillä
onnistuu vielä hyvin, mutta tarkkuutta vaativissa hypyissä kontrollit
pettävät pahasti. Koska tallentaminen onnistuu vain määrätyissä
pisteissä, joita on muutenkin turhan harvassa, samoja kohtia voi joutua
hinkkaamaan pahimmillaan puolesta tunnista jopa tuntiin. V-käyrä nousee.
Aivan älytöntä
Käytäviä, varastohalleja ja kaivoksia kansoittavat monenmoiset,
enemmän tai vähemmän typerästi suunnitellut viholliset.
Kaikkein naurettavimmat ilmestykset ovat ihmisen näköisiä veijareita,
joilla on outo hymynaamavisiiri kasvoja peittämässä. Heppuja
ammuttaessa läpän kuva muuttuu vihaiseksi. En tiedä muista, mutta
minua tällainen outo huumori ei huvittanut pätkääkään.
Onneksi kaikkia vihollisia ei ole otettu yhtä rajusti pois vakavamielisestä
kontekstista ja osa jopa melkein sopii pelin maailmaan.
Tässä vaiheessa voisi jo sanoa, että odotetusti Mace Griffin:
Bounty Hunter putoaa myös erääseen FPS-pelien pahimpaan sudenkuoppaan:
huonoon tekoälyyn. Pelin mainostettiin omaavan kehittynyt tekoäly,
jonka ansiosta viholliset reagoisivat tilanteisiin useiden eri tekijöiden,
kuten rohkeutensa, energiansa ja ammusten määränsä mukaan.
Valitettavasti tämä kääntyy peliä vastaan, sillä
ne innokkaimmat taistelijat tulevat surutta päälle ja pelkurit jumittavat
ase kourassa paikallaan pelaajan teurastaessa hahmon toisensa jälkeen.
Mitään oikeasti järkevää aivotoimintaa esimerkiksi
miesylivoimansa hyödyntämiseksi tekoälyhahmot eivät hallitse.
Viholliset eivät anna kunnon vastusta muuta kuin sellaisissa paikoissa,
joissa ne on ennaltaskriptattu asemiin, joista ne pääsevät tulittamaan
pelaajaa useista eri suunnista tehokkailla aseilla. Vihollislaumoja suurempi
ongelma pelissä on sokkelomaiset kentät, joissa ei aina anneta pelaajalle
selvää vihiä siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä
ja minne mennä. Vaikka kentät ovatkin umpilineaarisia, täysin
samalta näyttävissä käytävissä seikkailu saattaa
joskus aiheuttaa suuntavaiston totaalisen katoamisen. Paikoin pelaajaa opastaa
huonekohtainen tutka, joka näyttää minne suuntaan on mentävä,
mutta monesti juuri kun sitä tuntee tarvitsevansa, tutkaa ei ole käytössä.
V-käyrä alkaa lähennellä kriittistä rajaa.
Körmyiltä nopeat refleksit puuttuvat
Aiemmin tulikin jo nipotettua hyppelyn vaikeudesta, joten keskitytään
nyt muun pelattavuuden ruotimiseen. Pelin tähtäyssysteemi on pyritty
rakentamaan samalla tavalla kuin Halossa eli mitä kauemmin tattia pitää
jonnekin suuntaan painettuna, sitä nopeammin tähtäin liikkuu.
Tämä ei kuitenkaan vielä riitä miellyttävään
ja luonnolliseen tähtäilyyn. Mace Griffinin pelattavuutta häiritsee
nimittäin siitä huolimatta kääntymisen hitaus, eikä
sitä voi säätää. Samaan aikaan kuitenkin vertikaalinen
tähtäily on turhan ärhäkkää, mikä tekee tähtäimen
korkeuden säätelystä paikoin tuskallisempaa kuin sen tarvitsisi
olla. Kritiikkiä tulee myös automaattitähtäyksestä,
joka liimautuu turhan tiukasti vihollisiin, ja nimenomaan niiden keskiruumiiseen,
eikä päästä heti irti edes kuolettavan laukauksen kajahdettua.
Mace voi kantaa mukanaan kohtalaisen asearsenaalin, johon kuuluvat esimerkiksi
sähköshokkeja antava pamppu, pistooli, rynnäkkökivääri,
tarkkuuskiväri, useita raketteja kerrallaan ampuva raketinheitin sekä
kranaatteja. Aseiden runsauden takia pelissä ei tarvitse ajatella Halon
tavoin asevalintoja, jossa päähahmo pystyi kantamaan vain kaksi asetta
kerrallaan. Inventaarion pyörittely taiston tiimellyksessä on aseiden
määrän huomioon ottaen tehty turhan vaikeaksi, sillä aseet
näkyvät kahdessa pystyrivissä, eikä valintaa korosteta tarpeeksi
selvästi. Kun tähän otetaan mukaan vielä aseiden ikonien
epäselvyys, vääriä valintoja tulee tehtyä harmittavan
usein. Tilannetta olisi varmasti parantanut pelitilanteen pysäyttäminen
inventaarion käytön ajaksi.
Mace Griffin: Bounty Hunterista on vaikea keksiä hyvää sanottavaa.
Pelin oikeastaan suurin valtti on ihan kiva grafiikka, joka paikoin onnistuu
olemaan näyttävämpää kuin Halossa. Bump-mappausta hyödynnetään
tekstuureissa paljon ja muutamassa paikassa pelin visuaalinen ulosanti on hienoa
katseltavaa kauniisti mallinnettuine aseineen ja valaistustehosteineen. Polygoneja
on käytetty pelialueisiin paikoin turhan säästeliäästi,
mutta hahmot ovat pääsääntöisesti hyvin mallinnettuja.
Valitettavasti tälläkään osa-alueella ei selvitä puhtain
paperein. Graafisia bugeja esiintyy siellä täällä ja ruudunpäivitys
ei aina jaksa pysyä sulavassa 60 ruudussa, vaan tippuu tiukimmissa paikoissa
jonkin verran aiheuttaen ikävää grafiikan repeilyä. Muutamia
kenttiä, jotka eivät ole välttämättä edes niitä
kaikkein näyttävimpiä, ajetaan lisäksi puolitetulla ruudunpäivityksellä,
mikä ei anna kovin hyvää kuvaa koodin optimoinnista. Vaikka hahmot
ovat muutakin kuin pari palikkaa päällekkäin, niiden animointi
ei ole parasta mahdollista. Varsinkin kuolinanimaatiot ovat hitaita ja nykiviä.
Nykyisin kovassa huudossa olevaa räsynukketekniikkaa ei hyödynnetä
mitenkään, mikä vähentää aseiden tehon vaikutusta.
Äänet, jotka monesti tekevät suuren osan pelin tunnelmasta,
eivät ole keskinkertaista parempia millään osa-alueella. Musiikki
kuulostaa ensialkuun ihan kivalta mahtipontisine sotilassävyineen, mutta
eri kappaleiden lähes olematon määrä tekee musiikista hyvin
pian junnaavaa kuultavaa. Muista äänistä ei kannata edes puhua,
sillä ääninäyttely on surkeaa ja aseissa ei yksinkertaisesti
ole potkua. Puff! Nappi Macen otsaan.
Hautajaiset olivat onnelliset
Mace Griffin: Bounty Hunter on lyhyesti sanottuna huono peli. Pelin kehittäneellä
Warthogilla oli aikoinaan suuria suunnitelmia pelin suhteen, mutta tapa, jolla
se on toteutettu, ei lämmitä ketään. Ennakkoon kohuttu saumaton
siirtyminen lentely- ja räiskintäosuuksien välilläkin jää
ongelmineen valitettavan mitäänsanomattomaksi ominaisuudeksi ja se
sentään edustaa pelin parhaimpia puolia. Tässä tapauksessa
edes moninpeliä ei ole paikkaamassa yksinpelin ankeutta.
Mace Griffinin arkku naulataan ikuisiksi ajoiksi kiinni mielenkiinnottomalla
juonella, persoonallisuuden puutteella, huonoilla tehtävillä, typerillä
vihollisilla sekä hiomattomalla pelattavuudella. Viimeisen, muttei vähäisimmän
naulan vastuun kantaa totaalinen tunnelmattomuus, joka suorastaan huokuu pelistä
jähmettäen myrtsin ilmeen pelaajan kasvoille. Lepää rauhassa
Mace, sillä voit olla varma, että kukaan ei sinua kaipaa. Arvostelija
poistuu kuitenkin paikalta hymyssä suin; nytpähän on sekin riesa
takanapäin.
