Repullinen klassikoita
Jos joku sattuisi kysymään, haluaisinko nousta sängystä kello viiden aikaan lauantai-aamuna ja suunnistaa Helsingin keskustaan jonottaakseni viisi tuntia ulkona joulukuun pakkasessa, vastaus olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä erittäin negatiivinen. Mutta kun tyrkyllä oli rajoitettu määrä pienenpientä GameCube-levykettä, joka sisältää neljä kaikkien aikojen parhaimmistoon kuuluvaa seikkailua, tilannetta tulikin katsottua aivan toiselta kantilta. Niinhän siinä sitten kävi, että pienehkö, mutta sitäkin miehekkäämpi Konsolifin-porukka kerääntyi maamme itsenäisyyspäivänä Helsingin Kinopalatsin eteen odottamaan Nintendon maahantuojan, AMO Oy:n, järjestämää Nintendo Weekend -tapahtumaa. Päivän päätteeksi oli myhäiltävä tyytyväisenä, sillä se saatiin, mitä lähdettiin hakemaankin – ilmainen Legend of Zelda: Collector’s Edition -pelikokoelma. Toisin sanoen "kunnon nörttihupia."
Seuraavia päiviä ei pieni flunssanpoikanen haitannut lainkaan, sillä vaivannäkö palkittiin. Collector’s Edition on Nintendolta todellinen kulttuuriteko: Yhdeltä levykkeeltä löytyvät NES-konsolin alkuperäinen Legend of Zelda ja sen jatko-osa Zelda II: The Adventure of Link, sekä Nintendo 64:n omat Ocarina of Time- ja Majora’s Mask -seikkailut. Onpahan mukana myös demo GameCuben Legend of Zelda: The Wind Wakerista ja muutamia sarjan pelejä esitteleviä videopätkiä. Koska levykettä tullaan piakkoin saamaan täällä Suomessakin rajoitetun GameCube-bundlen mukana, on kokoelma syytä ottaa tarkemmin tutkailtavaksi.
Zelda-sarja on siitä merkillinen ilmestys, että sen jokainen osa on loppuun asti hiottu. Etenkin nyt, kun on mahdollisuus kulkea taaksepäin ja tarkastella kunnolla sarjan kehittymistä, ei sen suosiota tarvitse ihmetellä. Kysymys kuitenkin kuuluu, viihtyvätkö pelien parissa muut kuin vanhojen hyvien aikojen perään haikailevat retroilijat? Itse on myönnettävä NES-seikkailuiden jääneen taannoin jostakin kummallisesta syystä väliin, eikä Nintendo 64 -osistakaan ole tullut pelattua kuin Ocarina of Timeä. Tämä ei kuitenkaan estänyt lähtemästä tutkimaan, mistä kaikki sai alkunsa, ja mihin vuosien saatossa on menty.
Legenda Zeldasta
Vuonna 1987 ilmestynyttä alkuperäistä Legend of Zeldaa pidetään seikkailupelien äitinä. Se sisältääkin kaikki mukaansatempaavan seikkailun ainekset luolastoja täynnä olevasta pelimaailmasta erilaisiin aseisiin ja taikakaluihin, joita hyödynnetään pelin pomoja nylkiessä ja pulmia ratkoessa. Linkin ensimmäinen seikkailu on tarinaltaan varsin yksinkertainen, mutta suurin osa sarjan myöhemmistä osista pohjautuu samalle teemalle. Pimeyden valtias Ganon on saanut haltuunsa maagisen Vallan Triovoiman, joka takaa hänelle uskomattomat voimat. Estääkseen Ganonia saamasta myös Viisauden Triovoiman, prinsessa Zelda jakaa kapineen kahdeksaan eri osaan ja piilottaa ne Hyrulen valtakunnan eri kolkkiin. Vihainen pimeyden valtias vangitsee Zeldan, joten nuoren Linkin on lähdettävä pelastamaan neitokainen hädästä ja samalla kerättävä rikkinäinen Triovoima takaisin kasaan.
Vaikka peli on nykystandardeilla vaatimatonta jälkeä, karun ulkokuoren alta löytyy ajaton klassikko, joka lumoaa muutkin kuin NES-aikojen veteraanipelaajat. Legend of Zelda on loistava esimerkki siitä, kuinka jo hyvällä idealla pötkitään pitkälle. Ylhäältäpäin kuvatun pelialueen tapahtumista saa hyvän kuvan; kaikki tarpeellinen on aina näkyvissä ruudulla. Koska Link ei kykene kuin liikkumaan ja hyökkäämään, tuntuu meno aluksi varsin rajoittuneelta, mutta juuri tämä seikka luo peliin haastetta ja tunnelmallisen ilmapiirin. Näin syntyy hektisiä taisteluita, joissa koko ajan pujotellaan vihollisten ja heidän hyökkäystensä keskellä, eli tapahtumia on tarkkailtava herkeämättä.
Seikkailu etenee hyvin vapaasti, sillä toisin kuin tuoreemmissa Zeldoissa, pelaajalle ei aina kerrota minne mennä tai mitä tehdä. Sen sijaan on lähdettävä avoimin mielin tutkimusmatkalle Hyrulen maailmaan, josta etsityt paikat löytyvät usein harhailemalla vailla varsinaista päämäärää. Kaikenlaiset sijainnit on syytä painaa mieleen siltä varalta, että myöhemmässä vaiheessa seikkailua löytyy jokin esine, jolla pystytään paljastamaan alueiden kätköihin piilotettuja salaisuuksia.
Linkin seikkailu
Toinen NES-seikkailu, Legend of Zelda II: The Adventure of Link, on edeltäjänsä tavoin varsin yksinkertainen tarinakokonaisuudeltaan. Prinsessa Zelda on joutunut unitaian uhriksi, ja hänet saadaan hereille vain Hyrulen linnaan teljetyn Triovoiman avulla. Ongelmana kuitenkin on, että sitä suojeleva sinetti aukeaa ainoastaan asettamalla kuusi kristallia ympäri Hyrulea sijoitettuihin patsaisiin. Ganon sen sijaan loistaa poissaolollaan, mutta hänen kätyrinsä toivovat herättävänsä pimeyden valtiaan henkiin Linkin verellä.
Heti ensimetreillä huomaa, että Zelda II on melko kummallinen tapaus. Siinä hylätään lähes kokonaan ensimmäisen seikkailun kaava, mikä johtuu pitkälti täysin toisesta kehittäjätiimistä. Suoraan ylhäältäpäin olevaan kuvakulmaan ei törmätä kuin maailmankartalla; paikkoihin astuessa ja vihollisia kohdatessa pelaaminen tapahtuu sivusuuntaisesti, mikä muuttaa pelin rakennetta enemmän Mario-tyyliseksi tasoloikinnaksi. Samalla kuitenkin mahdollistuvat edellisosaa monipuolisemmat taistelut, joissa taktiikka joudutaan hiomaan astetta huolellisemmin – hyökätä voi seisaaltaan tai kyykystä, ja molemmilta korkeuksilta on pystyttävä myös torjumaan vihollisten iskut.
Vaikka pelissä ei ole samanlaista suuren seikkailun tunnetta kuin ensimmäisessä, siinä on omat viehättävät piirteensä. Tutkiminen on yhä tärkeää ja erilaisilla tavaroilla on edelleen suuri merkitys etenemisen kannalta. Zelda II on kuitenkin sarjan osista roolipelivaikutteisin kokemuspisteineen ja hahmokehityksineen. Tietyin pistevälein pelaajat voivat valita, mitä kolmesta osa-alueesta haluaa parantaa – Linkin kestävyyttä, hyökkäysvoimaa vai taikamäärää. Taioilla on merkittävä rooli, sillä niiden avulla Link pystyy hyppimään korkeammalle tai vaikkapa muuttumaan pikkuriikkiseksi keijukaiseksi päästäkseen haluttuihin paikkoihin.
Ohjain vaihtoon
Molempien NES-seikkailuiden kohdalla esille tulee yksi hyvin selkeä ongelma – GameCuben ohjain. Linkin
liikuttaminen on hankalaa yliherkällä ristiohjaimella, eikä ohjaintatillakaan tilanne kohennu lainkaan. Ensimmäisen Zeldan kohdalla ongelma ei ole aivan yhtä suuri kuin The Adventure of Linkissä, jonka taistelutilanteissa tarkkuus on erittäin suuri valttikortti. Muutoin NES-seikkailut ovat kääntyneet onnistuneesti. Grafiikka on molemmissa varsin hyvää jälkeä ottaen huomioon tuon ajan tekniikan, ja GameCube-käännöksissä kokonaisilmeet ovat luonnollisesti terävämpiä kuin alkuperäisissä. Musiikkipuolelta löytyy tietenkin klassisia Zelda-teemoja, joista tärkeimmät ja tunnelmallisimmat ovat päätyneet myös sarjan myöhempiin osiin.
Ajan okariina
Siitä huolimatta, että Zeldan legenda jatkui myös Super Nintendolla ja Game Boylla, Collector’s Edition harppaa näiden osien yli suoraan sarjan ylistettyyn Nintendo 64 -debyyttiin, Ocarina of Timeen. Kolmanteen ulottuvuuteen siirtyminen on avannut ovet entistä suuremmalle seikkailulle, entistä vaiherikkaamman tarinan kera. Sankarimme Link on pelin alussa nuori poikanen, eikä hän vielä tiedä kohtalostaan estää Ganondorf-varkaan suunnitelmat vallata Hyrulen valtakunta Triovoiman kultaisen mahdin avulla. Tarina lähtee hiljalleen käyntiin ja vasta useiden pelituntien jälkeen Link tajuaa pystyvänsä matkustamaan tulevaisuuteen, jossa Ganondorf on jo onnistunut valloitusaikeissaan. Näin sankarimme urakka tuplaantuu kertaheitolla, kun pelastettavana on kaksi maailmaa.
Ocarina of Time on siis hyvin laaja peli, ja Hyrulen maisemien tutkailuun uppoaa tuntitolkulla aikaa. Tarinan seuraaminen ei ole välttämätöntä, matkan varrella voi lähteä harhailemaan ympäri pelimaailmaa – kerättävää, nähtävää ja koettavaa löytyy runsain mitoin. Ajassa matkustaminen mahdollistaa tulevaisuuden muokkaamisen menneisyydestä käsin, mikä vain lisää pelin mielenkiintoisuutta. Lisäksi Link pystyy aikuisena moniin asioihin, joista lapsena vielä haaveillaan. Esimerkiksi hevosella ratsastaminen helpottaa sankarimme taivalta huomattavasti. Aika on muutenkin suuri osa peliä, sillä vuorokaudenajat vaikuttavat pitkälti myös pelin tapahtumiin. Öisin erilaiset hirviöt nousevat vainoamaan Hyrulen nurmikenttiä, minkä takia useimmat paikat sulkevat ovensa aamunkoittoon asti.
Kolmannen ulottuvuuden myötä Zelda-sarja ottaa pelattavuudessa lukuisia harppauksia eteenpäin. Erilaiset esineet ovat yhä suuressa roolissa ja niiden ominaisuuksia hyödynnetään kekseliäästi pulmien ratkomisessa. Keskeisimpänä esineenä on ajan okariina, jonka soitolla voidaan muun muassa siirtyä paikasta toiseen ja löytää ties mitä salaisuuksia. Uutta puhtia on myös taisteluissa, joissa tarvitaan nyt entistä enemmän hoksottimia. Hyökkäykset saadaan oikeaan osoitteeseen erityisellä lukitussysteemillä, jota on myöhemmin kopioitu yhä useammissa peleissä. Sen avulla vihollinen pysyy koko ajan näköpiirissä ja tämän ympärillä voi liikkua vapaasti, mikä antaa mahdollisuuden erilaisiin taktiikoihin. Koska aseita on monenlaisia, saadaan mittelöihin yhä useampia lähestymistapoja.
Majoran naamio
Muutama vuosi Ocarina of Timen jälkeen ilmestynyt Majora’s Mask pohjautuu pitkälti samoille teknisille puitteille kuin edeltäjänsä, joten pelimekaniikan suhteen eroavaisuuksia ei hirveämmin ole. Tarinallisesti Majora’s Mask on kuitenkin Zelda-sarjan Indiana Jones ja tuomion temppeli, eli tapahtumat poikkeavat reilusti muista osista. Peli sijoittuu Terminan rinnakkaismaailman, jonne Link on päätynyt jahdatessaan Skull Kid -nimistä kiusankappaletta, joka on pahaksi onneksi sonnustautunut salaperäiseen naamioon. Sen maagisilla voimilla vekara on onnistunut suistamaan jopa kuun radaltaan – suoraan kohti Terminan Clock Town -kylää. Kaiken kukkuraksi törmäykseen on aikaa vain 3 vuorokautta, mikä tarkoittaa peliajassa noin 36 minuuttia.
Majora’s Mask vie asteen pidemmälle Ocarina of Timessä aloitettua aikateemaa. Kolmelle päivälle on ikään kuin käsikirjoitettu tietyt tapahtumasarjat, eli ihmiset elävät omaa elämäänsä, eivätkä vain seiso koko ajan paikallaan toistaen samoja lauseita. Esimerkiksi ensimmäisen päivän alussa Clock Townin työmiehet valmistelevat suurta karnevaalia ja kolmannen päivän päätteeksi työ on tehty, mutta kaikki ovat paenneet törmäävää kuuta. Miten pelissä siis pärjätään, jos peliaikaa on vain 36 minuuttia? Link löytää varhaisessa vaiheessa peliä kadottamansa ajan okariinan, jota soittaessa siirrytään takaisin ensimmäisen päivän alkuun. On kuitenkin muistettava, että vaikka kaikki kerätyt tavarat jäävätkin Linkin haltuun, ratkaistut pulmat tulevat taas ratkaisemattomiksi. Sävelen soittaminen ei siis ole järkevää ihan milloin vain, mutta sen erilaisilla variaatioilla aikaa voi tarpeen vaatiessa myös hidastaa. Joka tapauksessa aikarajoitukset tekevät Majora’s Maskista yhden vaikeimmista Zeldoista tähän mennessä.
Toinen varsin mielenkiintoinen piirre on pelin lukuiset eri naamiot. Osalla naamioista ei ole hirveän suurta merkitystä, mutta erityisesti Deku-, Goron- ja Zora-naamiot ovat hyvinkin tärkeässä asemassa. Ne muuttavat Linkin kyseisen rodun edustajiksi, jolloin sankarimme voi hyödyntää näiden ainutlaatuisia erikoiskykyjä. Muodonmuutoksiin on turvauduttava vähän väliä, joten ne ovat erittäin olennainen osa pelin persoonallisuutta. Perinteitä vaalivan Ocarina of Timen jälkeen mystinen Majora’s Mask on varsin rohkea veto Nintendolta. Ymmärrän hyvin, jos joku ajattelee naamioiden ja aikaelementtien muodostavan jopa liian erilaisen koitoksen, mutta kun peli kerran on samassa paketissa muiden kanssa, ei valittamisen aihetta pitäisi olla.
Hiomattomuudesta huolimatta loistava
Viime konsolisukupolven graafiseen parhaimmistoon kuuluvat Ocarina of Time ja Majora’s Mask näyttävät yhä hienoilta, vaikka ne armottomasti jäävätkin nykypelien jalkoihin. Resoluutiota on nostettu alkuperäisistä, eikä kokonaisuuksia vaivaa samanlainen rösöisyys kuin Nintendo 64:llä. Myös värimaailmat ovat hieman kirkkaampia, mikä nostaa kokonaisilmettä hieman eloisammaksi. Ocarina of Time pyörii hienosti ilman sen suurempia töksähtelyjä, mutta Majora’s Maskin kohdalla tilanne on toinen. Ruudunpäivitys laskee usein, vaikkei ruudulla hirveästi vilinää olisikaan. Pelin mystinen äänimaailmakaan ei ole siirtynyt GameCubelle yhtä onnistuneesti kuin edeltäjänsä, vaan latauskohdissa audiopuoli ryhtyy pätkimään kummallisesti – tosin asiasta ilmoitetaan jo peliä käynnistäessäkin. On kuitenkin kummallista ja harmillista, ettei käännökseen olla panostettu samalla tavalla kuin Ocarina of Timeen.
Legend of Zelda: Collector’s Edition on laadukas kokoelma, jonka jokainen peli edustaa aikansa parhaimmistoa.
Vaikka loistokkuus on himmentynyt vuosien saatossa, viehätysvoima on edelleen läsnä jokaisessa pelissä. Jokaista peliä pelatessa syntyy halu nähdä, mitä seuraavan nurkan takana odottaa – kuten myös sitä seuraavan ja sitä seuraavan. Vaikka Majora’s Maskin käännöksen kanssa on hieman hutiloitu, ei se estä nauttimasta pelin anneista. NES-seikkailuiden ohjausongelmatkin voitaisiin ohittaa paremmalla ristiohjaimella. Kyseessä on kaikin puolin katsastamisen arvoinen paketti, mikäli sen vain onnistuu hankkimaan käsiinsä. Jokainen pelien parissa vietetty hetki on ollut viiden tunnin ja flunssanpoikasen arvoisia, mikä on paljon sanottu: kokoelman parissa kuluvien pelituntien määrä on nimittäin todella mittavaa luokkaa.
