Putkimiehen paha päivä
1945 - Neuvostoliitto pudotti atomipommin Berliiniin... 1953 - Britannia liittyi viimeisenä Euroopan maana kommunistiseen liittoon... Eilispäivä – Lentäviä kohteita havaittu joka puolella USA:a... Tällaisesta asetelmasta lähtee Freedom Fighters vyörymään eteenpäin, historiassa, jonka tanskalainen pelitalo IO-Interactive on visioinut uusiksi. Neuvostoliiton rautakoura on vallannut koko Euroopan ja tavoittelee nyt Yhdysvaltojen herruutta. Jenkkien koltolle siis jää maailman pelastaminen kommunistien kourista.
Pelaaja asetetaan New Yorkilaisen putkimiehen, Christopher Stonen, saappaisiin. Stone selviää puolivahingossa neuvostosotilaiden ratsiasta ja sattuu vapauttaa muutaman paikallisen vastarintaliikkeen jäsenen. Tämä nostaakin hänet alustavasti kansan sankariksi ja vastarintaliikkeen uudeksi johtajaksi. Saatuaan hommiaan hieman kasaan kapinalliset perustavat tukikohdan, josta käsin he suunnittelevat iskunsa Punakonetta vastaan. Peliin perehdyttäminen tapahtuu juuri alun opetteluvaiheessa, jossa Chris ja kumppanit pakenevat kaupunginlaajuista neuvostomiehitystä. Jo muutaman minuutin aikana niin pelimekaniikka kuin kontrollit ja maagisesti parantavat energiapakkaukset tulevat tutuiksi, minkä jälkeen peli voi alkaa täysillä.
Freedom Fightersin yksinpelikampanja on pilkottu seitsemään kappaleeseen, jotka on edelleen jaettu yksittäisiin alueisiin. Jokaisen alueen päätehtävänä on nostaa sen keskeisimmän paikalle tähtilippu salkoon merkiksi vallankaappauksesta. Alueet voidaan pelata läpi vapaavalintaisessa järjestyksessä, jolla todellakin on väliä: neuvostosotilaiden ammusvaraston valtaaminen pelin alkuvaiheessa antaa hyvät resurssit kapinallisten jatkohyökkäyksiä varten ja taisteluhelikopterien laskeutumisalustan tuhoaminen pitää huolen siitä, että nämä miltei ylivoimaiset tappokoneet pysyvät poissa taivaalta. Alueilla on myös toisarvoisia tehtäviä, kuten vankien vapauttamista sekä viesti- tai liikenneyhteyksien katkomista. Sivutehtävien suorittaminen kannattaa, sillä ne todella vaikuttavat pelin kulkuun. Esimerkiksi varusteidenkuljetuksessa tärkeän sillan tuhoaminen pienentää ympäröivien alueiden tulivoimaa. Kun kaikki alueet on vallattu takaisin, siirrytään seuraavaan kappaleeseen juonta kuljettavan välivideon saattelemana.
Kommareille kyytiä
Kommunismia ei toki ole pakko kaataa yksin, vaan apunaan Chrisillä ovat hänen kapinallistaistelijansa. Värvättävien apurien lukumäärä riippuu siitä, miten paljon sankarin johtamiskykyyn luotetaan. Alussa mukaan saa suostuteltua vain yhden apurin, mutta vankeja vapauttamalla ja muita sivutehtäviä suorittamalla ihmisten luottamus kasvaa, ja pian Chrisillä on karismaa kuin mäkikotka Nykäsellä mikin varressa. Parhaimmillaan apureita voi olla mukana tusinan verran.
Jokainen tehtävä sijoittuu johonkin tyylikkäästi mallinnettuun sodan runtelemaan kaupunginosaan. Vapaussodankatkuinen miljöö on tehty juuri oikein luoden asianmukaisen tunnelman. Välillä puhdistetaan palolaitos pahiksista tai tukitaan propagandakoneiston turpa TV-asemalla. Kerran jopa käydään puna-armeijan pääkallonpaikalla pistämässä uhkaavasti kapinallisia ahdistelevalle neuvostojohtajalle nappi otsaan. Tehtävät yhdistelevät melko tasapainoisesti hiippailua ja miehekästä testosteroninkatkuista räiskettä: saapastelu liian näkyvillä paikoilla ei koskaan ole plussaa, mutta jos taisteluun joudutaan, tilanne purkautuu parhaiten tulivoimaa säästelemättä. Yksin on turha kuvitellakaan selviävänsä lähitaistelusta useamman hyvin aseistetun vihollisen kanssa, jolloin onkin vietettävä hetki piirustuspöydän ääressä uutta toimintasuunnitelmaa miettien. Satunnainen, varomaton säntäily suoraan vihollislaumojen keskelle ei yleensä johda muuhun kuin kuolemaan ja lähimmän tallennuksen lataamiseen.
Alueiden välillä liikkumiseen käytetään viemäreitä, joiden kannet Chris osaa ammattinsa vuoksi avata. Tehtäviä ei ole pakko suorittaa kerralla loppuun, vaan ne voidaan keskeyttää pakenemalla viemäreihin minkä tahansa viemäriaukon läpi. Takaisin päästään kuitenkin vain jokaisen tehtävän tietyn aloitusaukon kautta, sillä neuvostosotilaat tajuavat sulkea auki jääneet kannet pinnalta käsin. Viemäriaukkojen luona pelitilanteen voi tallettaa väliaikaisesti. Kuoleman yllättäessä ei ole siis pakko palata alkuun, mutta tallennukset katoavat kun peli lopetetaan. Siistinä yksityiskohtana neuvostosotilaiden tukikohtasaarelle sijoittuvassa tehtävässä ei ulkomaailmaan liittyvää viemäröintiä ole, joten saarelle ja sieltä pois pääsee ainoastaan veneellä. Viemäröinnin puute eliminoi toki myös välitallennusmahdollisuuden.
Viihdyttävää vapaussotaa
Taistelut käydään pääasiassa tuliasein ja räjähtein. Chris voi myös mukiloida vihollisia jakoavaimellaan, mutta tämä on alkua lukuun ottamatta tarpeeton ominaisuus. Jokainen vihollinen pudottaa kuoltuaan aseensa, jolla saadaan kartutettua ammusvarastoa – olettaen siis, että itsellä on käytössä samanlainen tussari, sillä Chris osaa kantaa kerrallaan vain yhtä kivääriä ja pistoolia. Pelissä on kuusi tuliasetta: kaksi pistoolia, konepistooli, rynnäkkökivääri, haulikko ja raskas konekivääri. Alkuvaiheessa tavataan lähestulkoon ainoastaan toista pistoolia ja rynnäkkökivääriä, sillä ne ovat neuvostosotilaiden yleisimmät aseet.
Vaikeustason noustessa myös vastustajan riveihin alkaa ilmestyä tehokkaampia tulikeppejä, eli haulikoita ja konepistooleja. Haulikko on tappavan tehokas lähietäisyydeltä, mutta hajonnan takia melko turha pitkällä matkalla. Konepistooli on tarkkuudeltaan keskiluokkaa, mutta sen tulinopeus repii vastustajan riekaleiksi läheltä. Rynnäkkökivääri onkin tasavarma vaihtoehto pelin alusta loppuun. Tarkkuutta löytyy pitkiä ja tehoa lyhyitä matkoja varten, tulinopeutta on mukavasti eikä ammuksista tule pulaa - sillä kantaahan samaa tykkiä noin puolet vastaan tulevista puna-armeijan sotilaista. Kirsikkana kakun päällä on raskas konekivääri. Niitä kohdataan yleensä vain tiettyihin kohtiin kiinnitettyinä, jolloin niiden ammukset eivät lopu. Noin pelin puolivälistä alkaen vastaan tulee kuitenkin helkkarin hyvin panssaroituja vihollisia, jotka kantavat konekivääriä käsissään. Heidän tiputuksensa palkitaan konekiväärillä, eli pelin tehokkaimmalla aseella. Sen kanssa pelaaja on miltei voittamaton – tosin vain niin kauan kuin 300 kudin lipas riittää. Konekiväärin ammuksia tulee vastaan melko nihkeäksi, minkä vuoksi se ei tarjoa hupia kuin lyhyissä pätkissä.
Tuliaseiden lisäksi vapaustaistelijoilla on käytössään käsikranaatteja ja polttopulloja, jotka saavat nurkkien ja laatikoiden takaa räiskivät viholliset hyvin äkkiä pois piiloistaan. Vihollisjoukon viereen heitetty kranaatti viskoo sotilaat ympäriinsä kuin räsynuket. Jos räjähdys ei tapa solttuja, he taintuvat hetkeksi. Tämä antaa pelaajalle mahdollisuuden sännätä apureineen hyökkääjien suojien taakse ja toimittaa viimeiset kuoloniskut. Polttopullot eivät räjähtele, mutta sytyttävät rikkoutuessaan ympäristönsä tuleen. Palava neste tarttuu vihollisiin ja kärisee jonkin aikaa. Palavat viholliset alkavat säntäillä ympäriinsä, tartuttaen tulen myös muihin, minkä vuoksi polttopullo on ehdoton taistellessa pienelle alueelle keskittynyttä vihollisjoukkiota vastaan. Tuliaseiden, polttopullojen ja kranaattien lisäksi pelissä on raketinheitin, joka on ainoa vaihtoehto taistella tankkeja ja helikoptereita vastaan.
Tekoälykästä taistelua
Vihollisten tekoäly on tehty uskottavasti. Vesiselvään ihmispelaajaan niitä ei tietenkään voida verrata, mutta ne hoitavat hommansa asiallisesti. Ne eivät vain juutu paikoilleen tulittamaan odottaen pelaajan tappavan heidät. Sen sijaan vihut vaihtavat asemiaan ja tulitaistelusta selvinneet jopa yrittävät kiertää pelaajan taakse hyökäten tämän odottamatta. Vastassa kapinallisilla voi olla reilusti yli kymmenen vihollista yhtaikaa, mikä saa kiihkeimmissä tulitaisteluissa Cuben hieman kyykkyyn. Tätä sattuu kuitenkin suhteellisen harvoin, ja peli toimiikin yleensä tasaisesti.
Freedom Fightersin yksinpelikampanjasta on iloa pelitahdista riippuen noin reiluksi viikoksi. Peliä voidaan kuitenkin vielä mättää moninpelinä, mikäli samantasoista peliseuraa riittää. Moninpelissä on kyse lipun puolustamisesta kolmella eri alueella. Joukkueita on kaksi, kapinalliset ja neuvostosotilaat, ja voittajajoukkue on se, joka saa pidettyä alueen tietyllä kohdalla sijaitsevaa lippua itsellään ennalta määrätyn aikarajan verran. Jokainen ihmispelaaja ohjaa komentajaa, joka voi värvätä apujoukkoja tukikohdasta. Kummallakin puolella on sama määrä värvättäviä, eli käytännössä kaksi yhtä vastaan -matseissa itsekseen pelaava voi värvätä tuplaten apureita kilpailijoihinsa nähden.
Freedom Fighters on erinomainen peli. Se osoittaa taas, että Hitmaneista vastannut IO-Interactive osaa tehdä virtuaalilahtauksesta todella viihdyttävää. Vaikka yksinpeli olisi voinut olla pidempikin, se ei pettänyt, sillä laatu todella korvaa määrän. Peli on alusta loppuun asti tiukkaa mättöä, josta on vaikea päästää helposti irti, eikä vapaustaistelijan saappaisiin astuminen muutaman kuukauden tauon jälkeen kuulosta yhtään hullummalta.
Galleria:
