John Rochardilla ei mene hyvin. Avaruusmainarijoukon pomo on jo pidemmän aikaa etsinyt ilman tulosta meteoriiteilta louhimisen arvoista arvomalmia. Ja kun sitä lopulta löytyy, hyökkää Wild Boysin joukot kimppuun.
Paino on voimaa, painovoima on tilannekohtaista painovoimaa
Pelin perusta on kaksiuloitteisessa maailmassa gravitaatiolla leikkiminen, mikä näkyy paitsi välillä kirjaimellisesti katonrajassa juoksemisessa, arviolta kymmenmetrisissä hypyissä, sekä ennen kaikkea Rochardin G-lifter-aseessa. Aseen perusominaisuuksiin kuuluu laatikoiden vetokyky, sekä niiden ampuminen vihollislaumojen niskaan. Hetken seikkailun jälkeen aukenee pyssyyn myös perinteistä luotia muistuttava laserluoti, sekä sitten erilaisten kranaattien heittelemiset.
Suurin osa pelistä edetään L1-nappi pohjassa, sillä sen avulla Rochard pystyy muokkaamaan painovoimaa siten, että hypyt kantavat huomattavasti normaalia pidemmälle ja korkeammalle. Tämän lisäksi myös ammuttavat laatikot lentävät korkeassa kaaressa kauemmaksi, joten edut ovat selvät. Ongelmaksi tosin saattaa muodostua, että hypyn laskeutuminen kestää pidempään, joten helpomman tähtäämisen lisäksi vihollisen lasertykinruuaksi joutuminen on todennäköisempää.
Ongelmanratkontaa maustettuna räiskinnällä, vai toisin päin?
Vaikka pelin syvin olemus kumartaakin painovoiman avulla ratkaistaville palikkatesteille, tuntuu etenkin loppua kohti räiskintä ottavan valtaa yhä enenevissä määrin. Räiskintä ei ihan perustoimivasta luonteestaan huolimatta ole hauskaa, vaan etenkin useampaa negatiivisesti pelaajaan suhtautuvaa olentoa vastaan kerralla taisteleminen on lähinnä turhauttavaa. Väliin osuvat puhtaat puzzlehuoneet ovat kerrassaan mainioita ja viihdyttäviä älykkyystestejä, joissa oivaltamiset palkitaan. Suurta iloa siitä ei kuitenkaan ole, kun takaraivossa oleva pessimisti jo varoittelee seuraavista taisteluista. Liekö ylimääräisillä vihollislaumoilla sitten yritetty pidentää itseltäni noin kuusi ja puoli tuntia kestävää eeposta, mutta räiskinnän osalta lyhennettynä paketti olisi ollut ehdottoman paljon viihdyttävämpi. Lisäksi vähemmän tyytyväinen papukaijamerkki on annettava noin sekunnin verran liian pitkälle latausruudulle, jota saa tuijottaa muutamissa kohdissa liian usein ja liian pitkään.
Ongelmanratkonta toimii läpi pelin erinomaisesti hyödyntäen painovoimalla leikkimistä erilaisilla tavoilla. Toki muutamia niksejä joutuu hyödyntämään hivenen turhan usein, mutta pituuden huomioiden ihan ärsyttävyyksiin asti ei mennä. Erilaisten pulmien oleellisimmat kikat liittyvät erivärisiin laserseiniin, joiden ominaisuudet eroavat pienin mutta oleellisin tavoin. Punaisista seinistä ei hahmo mene läpi, mutta luodit menevät. Siniset seinät taas päinvastoin ja niin edelleen. Pulmia maustetaan erilaisin liikkuvin esinein, sähkötettyine altaineen ja niin edelleen.
Silmä- ja korvakarkkia
Tekniseltä toteutukseltaan Rochard on huippulaadukasta työtä. Graafinen ilme on yksinkertaisesta perusilmeestään huolimatta erittäin toimivaa, värikästä ja selkeää, joten pelissä eteneminen ei siitä jää missään vaiheessa kiinni. Sopivasti ylipainoinen John kurmuuttaa vihollisjoukkoja, jotka erottaa ympäristöstä selkeästi turvallisen välimatkan päästä, joten epämiellyttäviä yllätyksiä ei pääse matkan varrella syntymään. Pelin muutamasta erilaisesta miljööstä etenkin casino musiikkeineen jäi erityisen vahvasti mieleen paikkana, jonne voisi vielä uudelleenkin eksyä. Musiikkipuoli ei muutenkaan pääse missään vaiheessa ärsyttämään, eli sen osalta hommasta on suoriuduttu mallikkaasti. Ääninäyttelijäpuolelta Rochardin roolin hoitava Duke Nukem, eikun siis Jon St. John, hoitaa tehtävänsä kenties vuoden paras ääninäyttelijä -tittelin arvoisesti. Jenkkimurre on sopivassa määrin ylivedettyä, ja kun huumoria hyödyntävä dialogi muutoin kohtuullisen hölmössä ja turhanpäiväisessä tarinassa on valtaa pitävä elementti, jää hommasta päällimmäisenä hyvä maku.
Rochard on kotimaisen peliteollisuuden taidonnäyte vuodelta 2011, eikä se häpeä Pleikkarin pelitarjonnassa hetkeäkään. Räisikinnän määrää karsimalla käsillämme olisi todella timanttinen peli, mutta nytkään ei PSN:n kaupasta alta kympin irtoava peli jätä juuri valittamista. Kyseessä on Recoil Gamesilta hyvä päänavaus, joka saa haluamaan sopivassa määrin lisää. Ihan ei ehkä erittäin kovatasoiseen kotimaisten pelien kärkeen vielä ylletä, mutta se tapa jolla pelilliset niksit yhdistettynä kertakaikkisen komeaan tekniseen toteutukseen on toteutettu, saa odottamaan kenties jo seuraavalta Recoil Gamesin tuotokselta napakymppiä.
