Kesällä 2003 Game Boy Advance -pelaajat saivat maistaa palan innovaatiota, jonka ohella tarjoiltiin siivu tiivistettyä japsihulluutta. Nintendo julkaisi WarioWaren, nopeatempoisen minipelisikermän, joka ei erikoisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – myynyt erityisen vahvasti. Peli poiki kuitenkin yhden jatko-osan GameCubelle, ja Japanissa GBA:lle on julkaistu jo toinen osa. Tällä kertaa alustana on Nintendo DS, mutta valokeilassa ovat edelleen päätähuimaava vauhti ja astetta erikoisemmat minipelit.
Taustatarinana toimii jälleen Warion rikastumisyritys videopelimarkkinoilla. Aivan aluksi opetellaan perusteet pelaamalla Warion helppoja harjoituspelejä. Kun niistä on selvitty, päästään testaamaan taitoja seitsemän muun hahmon peleissä, jotka on lajiteltu pelitavan mukaan: välillä piirrellään viivoja, hangataan näyttöä tai puhkutaan mikrofoniin. Mukana on myös pariakymmentä vanhaa Nintendo-peliä jäljittelevä retroilupaketti.
Vaikka meininki on suunnilleen samanlaista kuin ennenkin, konsepti vain toimii DS:llä paljon paremmin. Kuvioiden piirtelyllä minipeleihin pääsee paremmin käsiksi kuin pelkällä nappien painelulla. Pelimekaniikka on pysynyt simppelinä: ruudulle lävähtää jokin pelin vajaasta kahdestasadasta minipelistä, joiden läpäisemiseen annetaan yleensä vain muutamia sekunteja aikaa. Tämä saattaa aluksi vaikuttaa helpolta, mutta haaste kerääntyy asteittain niin nopeuden kasvaessa kuin pelien itsensäkin vaikeutuessa.
Yksinkertaisesti outoa
Minipelien teemat vaihtelevat laidasta laitaan. Ainoa niitä yhdistävä tekijä tuntuukin olevan omalaatuisuus tai jopa suoranainen outous. Pelivalikoiman kesymmässä päässä raavitaan tulitikkuja tai kirjaimellisesti puhallellaan purkkapalloja, mutta aiemmat osat tuntien edes viiksien piirtely, ihokarvojen nyppiminen tai lehmän lypsäminen eivät suuremmin järkytä. Muutamalla ensimmäisellä pelikerralla outoudesta saa melkoisen makeat naurut, eikä pieni hörhöily muuta peliä missään vaiheessa luotaantyöntäväksi.
Visuaalinen puoli ei ole suinkaan päätä huimaava, mutta WarioWare on kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan miellyttävän näköinen paketti. Vaikka grafiikan tyyli vaihtelee paljon minipelistä toiseen yhdistellen valokuvaa surutta piirrettyyn kuvaan, tuntuu kokonaisuus paljon yhtenäisemmältä kuin esimerkiksi GBA:n ensimmäisessä pelissä. Ulkoasun ei ole tarkoituskaan olla teknisesti säväyttävä vaan selkeä, sillä muutaman sekunnin mittaisissa minipeleissä ei aikaa yksityiskohdille ole. Tässä tavoitteessa onkin onnistuttu erinomaisesti.
Pelin äänimaailma on itsessään melko mitäänsanomatonta pilipalitavaraa, mutta pelinopeuden kasvaessa sen perimmäinen tarkoitus tulee selväksi: pelitahdin mukana tempoaan nostava musiikki muuttuu aina vain hektisemmäksi sössöksi kasvattaen hätäistä pelitunnelmaa entisestään.
Käsin kosketeltavaa hauskuutta
Opettelukynnystä ei ole käytännössä lainkaan, sillä kuka tahansahan osaa sohia kosketusnäyttöä, jolla pelaaminen tapahtuu. Minipelien tavoitteet ovat usein jo ensimmäisellä pelikerralla tajuttavissa, joten peli on todella helposti lähestyttävä, vaikkei pelaamista muuten harrastaisikaan. WarioWare: Touched! onkin taas näitä pelejä, joilla pelaamista kammoksuvat tyttöystävät ja perheenjäsenet saadaan kiinnostumaan tästä höpöhöpö-harrastuksesta edes hetkeksi.
Pelin yksinkertainen luonne on samalla sille sekä kirous että siunaus. Kaikki on koluttu läpi hyvinkin äkkiä, eikä pelikokemuksesta saa kovinkaan syvällistä. Toisaalta pelin pariin on hyvin helppoa palata aina vain uudelleen, sillä DS:n WarioWare on täydellinen ajantappaja. Lisäksi minipelejä pelaamalla päästään leikkimään erilaisilla virtuaalileluilla kuten huuliharpulla, jojolla tai pianolla. Niistä ei ole kovinkaan pitkäikäista iloa, mutta antavatpa ne ainakin ilmaiset naurut ensi vilkaisulla, jos eivät muuta. Huolimatta siitä, että kaikki on nähty jo parissa illassa, WarioWare: Touched! on erinomainen lisäys WarioWare-sarjaan ja samalla DS:n julkaisupelien kärkeä Super Mario 64:n ohella.
