Hiljaa, hiljaa hiivitään
Ensimmäisellä PlayStationilla vankan kannattajakunnan keränneet Tenchu-pelit Stealth Assassins ja Birth of Assassins ovat vihdoinkin saaneet jatkoa Sonyn tuoreemmalla tehomyllyllä. Vaikka Activisionin hiiviskelyyn ja salamurhiin pohjautuvan ninja-pelisarjan useat osa-alueet ovat aina olleet toteutukseltaan Konamin Metal Gear Solid -sarjaa jäljessä, sen valtteihin ehdottomasti lukeutuu muinainen japanilaiskulttuuri kaikkine mystisine ninjoineen. Toisaalta näiden kahden sarjan vertailu on melko turhaa, sillä vaikka yhtäläisyyksiä löytyykin, on kyse melko erilaisista tuotoksista. Tenchu: Wrath of Heaven on siis sarjan kolmas osa, jonka takaa löytyy uusi K2-nimeä totteleva kehitystiimi. Poppoo on onnistunut luomaan sarjan perinteitä kunnioittavan jatko-osan, jossa loistava tunnelma on päivittynyt mallikkaasti uuteen uskoon. Wrath of Heaven onkin kieltämättä sarjan paras osa tähän mennessä, jota tosin vaivaavat muutamat edeltäjiäänkin riivanneet viat.
Kuvioihin astuu jälleen ninjakaksikko Rikimaru ja Ayame, jotka tottelevat lordinsa Gohdan määräyksiä. Tällä kertaa heillä on vastassaan velho Tenrai, joka on vaatimattomasti ottanut päämäräkseen Japanin valloituksen. Apunaan hänellä on perinteisemmän ninja-armeijan ohella myös joukko epäkuolleita ja demoneita. Sekä Rikimarulla että Ayamella on omat pelikampanjansa, jotka sijoittuvat samoille pelialueille - tosin kenttien järjestys, tehtävät ja tavoitteet ovat hahmokohtaiset. Toisiaan täydentävät näkökulmat saavat vielä lisämakua kolmannen pelattavan hahmon kautta. Tällä Tesshu-nimisellä veikkosella päästään tosin pelaamaan vasta kun peli on kertaalleen läpäisty kahdella pääsankarilla.
Ninjan arkielämää
Seikkailussa edetään siis kentittäin. Pelialueisiin lukeutuu niin japanilaisia linnoja, metsiä kuin hautausmaitakin, joissa voi usein turvautua moniin erilaisiin etenemistapoihin. Määränpäähän löytyy yleensä useampia reittejä, joten uudelleenpeluuarvoakin löytyy. Yleensä suositeltavin lähestymistapa on piilossa pysyminen ja iskeminen vasta kun vihollisen huomio on muualla. Huomaamattomana pysyminen onnistuu parhaiten tutkailemalla ruudun alalaidassa olevia mittareita, joista ilmenee vihollisen etäisyys ja tunnetila. Mitään tarkempaa tutkaa ei ole, joten mittareiden lisäksi on turvauduttava myös omiin näköhavaintoihin. Tietenkin perinteisempikin päälle käyminen onnistuu, mutta mikäli vihollisia on useampia, pelaaja harvemmin selviää vastarinnasta. Peli itsekin kannustaa pelaajiaan salamurhiin, sillä kaikki kolme ninjaa oppivat jokaisessa kentässä uuden erikoiskyvyn suoritettuaan tarpeeksi monta yllätyshyökkäystä. Uusiin kykyihin lukeutuu muun muassa tehokkaampaa iskusarjaa, parempaa näkökykyä, kuolleeksi tekeytymistä sekä muita hyödyllisiä taitoja.
Huomaamattomana pysyminen ja salamurhat kartuttavat myös pelaajan pistetiliä ja arvosanoja. Kenttien päätteeksi paljastettavien arviointien perusteella jaetaan erilaisia ninja-apuvälineitä savupommeista nukutusnuoliin ja näkymättömyystaioista erilaisiin ansoihin. Energiapakkaukset ovat myös usein tarpeellisia vaikka kuinka pysyisi piilossa, sillä kenttien loppupuolella odottelee yleensä jonkin sortin pomo. Koska pelin voi tallentaa vain tehtävien välissä, tuntuvat pomotaistelut usein vain vaikeustason nostattajilta. Niiden parissa saakin yleensä tuskailla useampaan otteeseen ja yksi syy tähän on hiukan kömpelöhkö taistelusysteemi. Perushyökkäykset suoritetaan neliöllä ja suojaus ympyrällä, mutta näinkin simppeli kokonaisuus kaatuu hahmon melko epätarkkojen iskujen latelemiseen. Tilannetta vähän rauhoittaa lukitusjärjestelmä, mutta onneksi pelin pääpaino ei kuitenkaan ole taisteluissa. Muutoin kontrollointi onkin varsin sujuvaa, kunhan ninjojen kaikkiin hienoihin yksityiskohtiin on tutustunut tarkemmin.
Katoilla, ahtailla käytävillä ja varjoissa liikuskellessa on tärkeää edetä hiljaisesti, eikä suinpäin juosta kovan rytinän säestyksellä paikasta toiseen. Tässä kuvioihin astuvat R1- ja R2-hiiviskelynäppäimet, joista ensiksi mainittua painamalla hahmo hiiviskelee kyykyssä. Samaisesta näppäimestä pääsee kätevästi myös seinää vasten, mikäli tarkoitukseen sopiva muuri sattuu olemaan lähistöllä. Oikeanpuoleisella ohjainsauvalla liikuteltava kamera on oiva apuväline juuri seinien takaa kurkkiessa, vaikka välillä kuva pomppiikin täysin minne sattuu. Ajan mittaa kameran ohjailu luonnistuu vaivattomasti, mutta harjoittelua se kyllä vaatii. Kameran kanssa pelleillessä toimivaksi lisäksi osoittautui myös L2-näppäin, jolla voidaan tutkailla ympäristöä suoraan hahmon selän takaa. Tarvikkeiden selailu tapahtuu ristiohjaimella ja niiden käyttö taas kolmiolla. Mikäli kyseessä on jokin heittoase tai muu pidemmän kantomatkan tarvike, ruutuun ilmestyy kyseistä näppäintä painamalla tähtäin, jolla luonnollisesti kohdistetaan paketti oikeaan osoitteeseen.
Luota aisteihisi
Wrath of Heavenin graafinen puoli on parantunut roimasti edellisosiin verrattuna, aivan kuten PSOnelta PS2:lle siirryttäessä kuuluukin. Tämä ei tarkoita, että peli olisi jotenkin mullistava näky, mutta peruskeskitasoa parempaa jälkeä kuitenkin. Koska kentissä ei ole huikaisevan paljon yksityiskohtia, pysyy ruudunpäivitys tasaisena ja piirtoetäisyydetkin ovat kunnossa. Laajemmilla alueilla näkymiä eivät ole vaivaamassa sumuefektit, vaan maisemaa todellakin näkyy niin pitkälle kuin on tarve. Pelattavat hahmot Rikimaru, Ayame ja Tesshu ovat kaikki upeasti mallinnettuja liikkeine kaikkineen, mutta heidän lisäkseen yhtä näyttäviä ilmestyksiä ei juurikaan tule vastaan. Ikävä kyllä myös sahalaitoja löytyy jonkin verran, mikä hiukan latistaakin kokonaiskuvaa. Juonta kuljettavia videopätkiä löytyy juuri sopivan verran - ei liikaa, eikä liian vähän. Toisaalta juonta kuljetetaan melkoisesti myös tekstinpätkien voimin, mitkä olisi ollut ihan mukava nähdä myös toiminnassakin.
Jo pelin upeasta alkuintrosta saa hyvän kuvan Wrath of Heavenin musiikillisesta maailmasta. Hienot japanilaispainotteiset melodiat sopivat pelin tunnelmaan paremmin kuin uskoisi ja rauhaisan temponsa ansiosta taustalta erottuvat helposti myös lähestyvien vastustajien äänet aina askelista puheeseen saakka. Ympäristön kuuntelu onkin tärkeää juuri sen takia, ettei itse joutuisi yllätetyksi. Äänityöskentelyn taso on ihan mukiinmenevää laatua, jollaista on kuultu monenmoisissa peleissä. Juonipätkien lisäksi puhetta kuulee myös itse pelin aikana. Hiiviskellessä nimittäin pääsee aina silloin tällöin salakuuntelemaan vartijoiden välisiä keskusteluja, joiden dialogi synnyttää usein pienen virneen suupielille.
Vihollissotilaiden keskustelun lisäksi myös heidän tekoälynsä on varsin hupaisaa luokkaa, mikä onkin yksi pelin häiritsevimmistä ongelmista. Miekkosten näköpiiri on varsin lyhyt, minkä takia heidän yllättämisensä ei ole usein kovinkaan suuren työn alla. Mikäli vartija sattuu huomaamaan pelaajan, saa hänet helposti luopumaan takaa-ajoaikeistaan kiipeämällä puuhun tai talon katolle, usein myös pakoon juokseminen riittää. Tilanteen rauhoituttua vastustajat jäävät usein tutkailemaan lähiympäristöä, jolloin he ovat varsin helppoja saaliita pelaajalle. Vaikka ruumiit jäävätkin lojumaan pelialueelle, eivät muut vartijat jää sen kummemmin ihmettelemään virkakollegoidensa kohtaloa - vähän aikaa ympärilleen katseltuaan he jatkavat omia puuhiaan. Taistelutilanteissa tekoäly sen sijaan on astetta parempi, sillä hahmot osaavat suojautua ja tehdä vastaiskuja mallikkaasti.
Sopivasti erilainen
Mukavana yllätyksenä Wrath of Heavenista löytyy myös kaksinpelimahdollisuus. Mukana on kaksi pelimoodia, joissa pelaajat voivat pelata joko yhteisvoimin tai toisiaan vastaan. Kummassakin vaihtoehdossa on omat viehättävät piirteensä, joiden ansiosta niiden pariin palaa mielellään myös myöhemminkin. Co-opissa pelaajien tehtävänä on yleensä kerätä yhdessä tiettyjä esineitä, joita on ripoteltu ympäriinsä pelialueita. Kahden hengen turvin vartijoillekin pääsee tuottamaan enemmän päänvaivaa ja tämä osoittautuikin varsinaiseksi kokemukseksi. Mainittakoon kyseisestä moodista vielä, ettei se mitenkään liity yksin pelattavaan Story-moodiin, vaan on täysin oma kokonaisuutensa. Versuksessa päätarkoituksena on riistää vastapelaajan henki, mutta halutessaan pelialueen voi tyhjentää ensin vartijoista. Toisaalta kaverin eliminoiminen vartijoiden huomaamatta on huomattavasti hauskempaa ja tunnelmallisempaa puhaa.
Tenchu: Wrath of Heaven on varsin mukaansatempaava kokonaisuus. Sen tunnelmaa voi osittain verrata vaikkapa Metal Gear Solid 2:n tai Splinter Cellin vastaavaan, mutta erilaisten erikoisliikkeiden ja ninjavarusteiden ansiosta mukana on varsin omaperäisiä vivahteita. Mikäli sarja ei ole entuudestaan tuttu, saattaa hahmojen ja kamerakulmien kontrollointi vaikuttaa aluksi hiukan hankalalta. Monet pitävätkin kameraa pelin yhtenä pahimpana ongelmana, mutta ainakin allekirjoittanut pääsi ajan mittaan hommasta melko hyvin jyvälle. Graafisesti peli ei kenties ole siitä näyttävimmästä päästä, mutta rumaksikaan tuotosta ei voi väittää. Hiiviskelyhenkeen sopivat sävelet nostattavat tunnelmaa entisestään ja pelistä löytyy jonkin verran uudelleenpeluuarvoakin parempien pisteiden, uusien tarvikkeiden ja tehtävien erilaisten variaatioiden ansiosta. Suurempi ongelma on tietokoneen ohjastamien hahmojen tekoäly, mutta kaiken kaikkiaan jokaisen hiiviskelystä tai ninjoista kiinnostuneiden henkilöiden ei pidä jättää tätä peliä testaamatta.
