Supersankareiden juhlavuodet
Viime vuosina elokuvamaailma on tuottanut tukun suosittuja supersankariaiheeseen luottavia teoksia. Spiderman tunnetaan yhtenä parhaiten tuottavimmista elokuvista, eikä esimerkiksi X-Men ja Daredevil
ole kärsineet huonoista tuloista. Tulevana kesänä voimme odotella
elokuvateattereihin jälleen uutta samaan aiheeseen luottavaa elokuvaa,
sillä Spiderman on ehtinyt jo toiseen osaansa. Samaten jatkoa nähdään
muillekin supersankarielokuville, esimerkiksi Hulkille on suunnitteilla kakkososa.
Ennen Hulkin toista elokuvaa on kuitenkin hyvä pureutua vihreän
sankarin ensimmäiseen elokuvaan, josta normaaliin tapaan tehtiin myös
lisenssiä hyödyntävä peliversio. Päinvastoin kuin useimmissa
pelielokuvissa Hulkin maine ei pääse tahriintumaan, mutta kehittäjä
Radical Entertainmentin käsissä pelistä on tullut hieman yksinkertainen
ja itseään toistava. Osittain tämän kyllä ymmärtää, sillä julkaisu on
tehty kiireisellä aikataululla puolessa vuodessa tuotoksen saamiseksi
markkinoille samanaikaisesti itse elokuvan kanssa. Yhteisestä
julkaisusta huolimatta juonellisesti pelin ja elokuvan välillä ei ole
muuta yhteyttä kuin sama aihepiiri.
Kun iso mies raivostuu
Hulkissa on kahdenlaisia tasoja: ensinnäkin suurinta osaa kentistä
tahkotaan Hulkilla itsellään ja toisekseen pieneen vähemmistöön jäävät
Bruce Bannerilla pelattavat osiot. Hulkia käytettäessä peli keskittyy
hack 'n slash -tyyliseen napinhakkaamiseen, jossa iso ja vihreä mies
etenee piesten vastaantulevia vihollisia sen minkä kerkeää.
Monipuolisuutta touhuun on pyritty tuomaan raivomittarilla, joka
täyttyessään antaa Hulkille suuret voimat. Voimia kuitenkin riittää
vain väliaikaisesti, ja pelaajan päätettäväksi jää, käyttääkö kerralla
raivon suureen hyökkäykseen vai kuluttaako sen pikkuhiljaa muun
lätkinnän ohessa. Mittari toimii Hulkin yhteydessä mainiosti, mutta
vieläkin paremmin on toteutettu mahdollisuus käyttää irtaimistoa
sankarin aseena. Hulkin antaessa nyrkkiensä laulaa rakennukset
tuhoutuvat, ja kaikenlaiset putket sekä kivenlohkareet ovat
noukittavissa maasta. Irtaimisto toimii hyvin aseena, ja kättä pidemmän
koosta riippuen myös aiheutettu vahinko kasvaa.
Kokonaisuudessaan Hulkilla pelattavat osiot ovat melko hauskoja
yksinkertaisuudestaan huolimatta. Ne kattavat suurimman osan pelin
tasoista, mikä lienee fanien mieleen. Kuitenkin loputon vihollistulva
alkaa pelin edetessä kyllästyttää, ja kehittäjiltä olisikin voinut
toivoa enemmän mielikuvitusta. Esimerkiksi pomotaistelut muistuttavat
lähes jokainen toistaan, eikä niihin ole tuotu paljoakaan taktisia
elementtejä. Hyvää pelille olisi varmasti tehnyt Taru Sormusten
Herrasta -pelien kaltainen kombosysteemi, jossa uusia hyökkäyksiä saa
ostettua kaupasta. Kieltämättä tällaisenaankin toiminta näyttää ja
kuulostaa hyvältä Hulkilla pelattavissa osioissa varsinkin kun laittaa
subwooferin volyymit kaakkoon. Valitettavasti tämä ei enää vain riitä
nykystandardeilla.
Pelin toinen puolisko keskittyy Bruce
Bannerilla pelattaviin tasoihin, jotka ovat hyvää vastapainoa Hulkin
vastaaville. Niissä pääosassa ovat täysin vastakohtaiset asiat kuin
vihreän supersankarin kentissä. Pelaajan tulee edetä Bannerilla
nimittäin hiljaa ja hillitysti herättämättä huomiota. Tärkeässä osassa
on hiiviskely vartijoiden välttämiseksi sekä erilaiset ongelmat.
Perinteisempää puolta edustaa vipu- ja laatikkopulmat, kun taas
kekseliäisyyttä on tarjolla mukavan hakkerointiminipelin parissa. Siinä
ideana on kopioida ruudun ylälaidassa oleva numerosarja oikein alaosaan
aikarajan puitteissa. Puuha on yllättävän hauskaa, ja sen
innovatiivisuus ansaitsee kiitoksen. Samankaltaisia ideoita soisi
näkevän useammin lisenssipeleissä, joiden on totuttu käyttävän vain
vanhoja ja hyviksi koettuja ideoita. Kaiken kaikkiaan Bannerilla
pelattavat osiot ovat jonkin verran tylsempiä kuin Hulkin tasot, mutta
vihreän miehen kenttien nopeatempoisuuden takia hiiviskelykohtia olisi
toivonut peliin enemmänkin ikään kuin huilaustaukoina.
Rymistelyä viikoksi
Pituudeltaan Hulk on keskiluokkaa, eli pelattavaa pitäisi riittää
kymmenestä tunnista ylöspäin. Ensimmäisellä läpipeluukerralla Hulkin
seikkailut selvittää noin yhdeksässä tunnissa, ja ylimääräisen
materiaalin parissa kuluu sen jälkeinen aika. Hulk-faneille on tarjolla
elokuvatraileri, valokuvia ja muuta pikkukivaa. Myös melko
mielenkiintoinen, pelin tekemistä käsittelevä dokumentti on mukana.
Tarinamoodin läpipelattua saa avatuksi myös lisää pelattavaa, sillä
haasteosiossa on tarjolla muutama pelimoodi, joissa pelaajan taitoja
mitataan lyhyissä pätkissä. Esimerkiksi mukana on kestävyysmoodi, jossa
vihollisia lappaa loputtomasti kentälle ja hajotusmoodi, jossa on
tarkoituksena tuhota mahdollisimman paljon. Haasteet edustavat
vanhoista kolikkopeleistä tuttua pisteenmetsästystyyliä, ja ne
tarjoavat peli-iloa niille, joille Hulkin raju, mutta yksinkertainen
meininki maistuu muutenkin. Tuotoksen tarinamoodin
uudelleenpeluuseenkin houkutellaan, sillä syöttämällä peliin
huijauskoodeja saa esimerkiksi käyttöönsä harmaan Hulkin ja
näkymättömyyden.
Säveltäjän ura vaakalaudalla
Ulkoasun osalta Hulkissa ei ole valittamista. Peli edustaa hyväksi
havaittua sarjakuvamaista tyyliä, mikä sopii Marvelin supersankarille
mainiosti. Sankari näyttää hyvältä, samoin kuin laajan
vihollislegioonan edustajat. Varsinkin loppuvastustajat ovat näyttäviä.
Erityiskiitoksen saa pelin vahinkomallinnus, jonka ansiosta Hulk
näyttää oikeasti saavan paljon tuhoa aikaan. Seinät rikkoutuvat ja
autot yhdessä konttien kanssa saavat kyytiä. Melkeinpä kaikkea
ympäristössä voi tuhota, ja usein suurten taistelujen jälkeen huoneet
ovat todella huonossa kunnossa.
Sen sijaan musiikillinen
puoli pelissä on unohdettu täysin. Pahimmillaan pelaaja joutuu
kuuntelemaan yhtä lyhyttä melodiaa ties kuinka pitkään. Kyseisen seikan
huomaa varsinkin Bruce Bannerilla pelattavissa kentissä, mutta onneksi
Hulkia käyttäessä meteli on muutenkin niin suuri, ettei musiikilla ole
merkitystä. Ääniefektit pelissä toimivat hyvin, ja vihreän
supersankarin rymistellessä ne pääsevät oikeuksiinsa. Myös dialogi on
jouhevaa, ja puheista vastaavat elokuvasta tutut näyttelijät hoitavat
hommansa niin kuin pitää.
Yksipuolinen, muttei kelvoton
Radical Entertainment ansaitsee kädenpuristuksen sen kunniaksi, että he
onnistuivat tekemään Hulkista melko hyvän pelin vain puolessa vuodessa.
Kun otetaan huomioon, miten monta osa-aluetta pelissä täytyy saada
toimimaan, on julkaisussa onnistuttu hyvin. Mutta se ei pelasta peliä
siltä tosiasialta, että Hulk on loppujen lopuksi melko yksipuolinen ja
yksinkertainen rymistely, joka menettää hohtonsa kovin nopeasti.
Taistelusysteemiin olisi toivonut lisää syvyyttä ja muutenkin
toiminnasta monipuolisempaa. Esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta
trilogian Kuninkaan paluun peliversio on yksinkertainen hack 'n slash
peli, mutta se silti toimii mainiosti.
Varauksetta Hulkia ei
voi suositella edes vihreän supersankarin faneille, sillä on täysin
yksilöstä kiinni, kuinka pitkälle yksipuolinen napin takominen jaksaa
kiinnostaa. Toisillehan riittää jo pelkkä Hulkin rymistelyn hienous,
kun toiset taas ärsyyntyvät saman toistoon. Kuitenkin pelin löytyminen
alelaareista saanee jotkut hölläämään kukkaron nyörejä, eikä valintaa
voi syyttää huonoksi, sillä markkinoilla on paljon huonompiakin
supersankariseikkailuja.
