HUOM! Tämä arvostelu on tehty pelin PlayStation 2- ja GameCube -versioista. Juttu on julkaistu sekä PS2FIN:issä että CubeFIN:issä!
Nuorena vitsa väännettävä
Harry Potter, yksi viime vuosien kovimmista nuorisoilmiöistä, on kulkenut jo melkoisen matkan rahastuksen jaloilla poluilla. Kirjojen, elokuvien ja oheislelujen loppumaton käteisvirta on jo tuonut melkoisesti pätäkkää Potterin luojan, J.K. Rowlingin, taskuihin. Videopelioikeudet omistavalla Electronic Artsillakaan ei luulisi olevan mitään valittamista, lasketaanhan yhtiön valmistamien Harry-seikkailujen myyntiluvut jo useissa miljoonissa.
Elokuvateatterilanseerauksensa Yhdysvalloissa hiljattain saanut Prisoner Of Azkaban perustuu samannimiseen kirjateokseen. Faneille nuoren Harry-taikurin tähänastiset edesottamukset ovat tuttuja, mutta niille harvoille harhaoppisille, jotka saagaan eivät ole tutustuneet, suosittelen aiempaan tuotantoon tutustumista. Tämä pätee niin luettuun sanaan, elokuviin kuin peleihinkin. Vaikka Azkabanin Vangista pystyy nauttimaan ilman suurempaa Potter-tietämystä, juonikuvioiden täydellinen ymmärtäminen vaatii silti tiettyä asiantuntemusta.
Peli on identtinen elokuvan ja kirjan kanssa. GameCube-, PlayStation 2- ja Xbox-versiot ovat odotetusti täysin samanlaisia muutamaa erikoisominaisuutta lukuun ottamatta. Nintendon koneella pääsee nauttimaan Game Boy Advance -linkkikaapelituen tarjoamista eduista, Sonyn matolaatikolla taas EyeToy-kameran hulvattomista minipeleistä. Microsoft-miehet sen sijaan jäävät ilman bonuksia. Lisää edellä mainituista lisistä myöhemmin tässä arvostelussa.
Astetta monimutkaisempi
Prisoner of Azkaban on edellisten Harry Potter -pelien tavoin kolmannen persoonan perspektiivistä kuvattu toimintaseikkailu. Sirius Black -niminen pelottava ökkömönkiäinen on oletettavasti ollut osallisena Harryn vanhempien kuolemaan ja nyt tämä pahuuden ilmentymä haluaa myös perheen pojan hengiltä. Näistä jännittävistä asetelmista tarina lähtee liikkeelle. Juonellisia yllätyksiä tarjoillaan tämän tästä, mutta faneille peli itsessään ei tarjoa mitään uutta. Muutama kirjasta löytymätön lyhyehkö kohtaus on mukana, mutta muuten liikutaan uskollisilla linjoilla. Viimeisimmän Potter-osan sivuuttaneille kerrottakoon kuitenkin, että tarina on tällä kertaa aiempaa synkempi. Vakavampien asioiden käsittely välittyy myös peliin aavemaisempana tunnelmana. Perheen pienimmät kannattaakin ehkä pitää Azkabanista kaukana.
Pelattavia hahmoja on tällä kertaa kolme. Harryn itsensä lisäksi pelaaja voi astua myös Ronin tai Hermionen saappaisiin. Jokaisella maailmanpelastajalla on omat erikoiskykynsä ja seikkailun ongelmanratkaisusegmentit on rakennettu siten, että useista kohdista pääsee eteenpäin vain hahmojen yhteistyöllä. Laajemman Potter-lisenssin myötä mukaan on ympätty myös aimo annos uusia taikoja, joista osa on kaikille yhteisiä, osa taas hahmokohtaisia. Loitsut toimivat sekä apuna taisteluissa että käytännöllisempinä välineinä, kuten esimerkiksi särkyneiden tavaroiden korjaajina.
Tällä kertaa pelissä pääsee kokeilemaan myös lentämistä. Liitelyosioissa pääsee Hedwig-pöllön ja Buckbeakin ohjaimiin. Kontrollit toimivat lentelyosioissa hyvin, mutta etenkin PlayStation 2:n prosessorille laajat, alavat maisemat tuntuvat aiheuttavan ylitsepääsemättömiä ongelmia. Välillä peli tahmaakin anteeksiantamattoman pahasti, mikä kertoo omaa kieltään tekijöiden kiireestä saada peli ajoissa ulos jokaiselle formaatille. Muitakin vastaavia kauneusvirheitä, kuten hahmojen leikkautumisia ja tekoälyongelmia, esiintyy tasaisin väliajoin.
Samassa kiireessä on selvästi unohtunut myös pelattavuuden kannalta elintärkeän lukitussysteemin hiominen. Mahdollisuus lukita katseensa tiettyihin objekteihin ja vihollisiin kuulostaa periaatteessa hyvältä idealta, mutta käytännön toteutus ontuu. Etenkin ahtaissa tiloissa on äärimmäisen turhauttavaa yrittää saada kursoria juuri sen oikean mörön kohdalle, kun pelihahmon silmät pyörivät aivan muissa maailmoissa. Etenemisestä tulee helposti turhauttavaa vastustajien verottaessa energiaa pelkästään sekavan lukittautumisjärjestelmän ansiosta. Onneksi hahmot edes liikkuvat liukkaasti, ja molemmissa testiversioissa analogitatti vastasi hyvin annettuihin komentoihin.
Hyvä idea, huono toteutus
Aiempien Potter-pelien hidastempoisuus on tällä kertaa tipotiessään. Käänteestä toiseen edetään niin hirmuisella vauhdilla, että esirippu laskeutuu viimeistään kymmenen tunnin tahkoamisen jälkeen. Pelialue ympäristöineen on laaja, mutta eteneminen on silti putkimaista. Juonta selvittävien välianimaatioiden sijaan tilalle on ympätty nopeasti läpikäytäviä tekstiselvennyksiä ja muita olankohautuksia. Tämä harmittaa erityisesti niitä, joille kirja tai elokuva ei ole erityisen tuttu. PS2-versioon uusintapeluuarvoa tuovat muutamat mukaan lisätyt EyeToy-minipelit. Näistä ensimmäisessä pitää läiskiä ja taputtaa ruudulla viliseviä objekteja, toisessa pitää löytää pareja korteille ja kolmannessa jahdataan kultaista vasikkaa huispaus-urheilulajia elävästi muistuttavissa mainingeissa. Lisäksi tarjolla on Bludgersien väistelyä, pokaalien kiillottamista ja EyeToy-mikrofonin omaaville myös kummituksille huutamista.
Itse seikkailun lisäksi nämä mukavat lisäpelit ovat pelattavissa myös päävalikosta käsin. GameCube- ja Game Boy Advance -version omistajat saavat linkkikaapelituen myötä itselleen oman minipelinsä, jossa pääsee hoivaamaan omaa virtuaalipöllöä aitoon Tamagotchi-tyyliin. Mukavia lisiä, mutta sittenkin täysin hyödyttömiä kokonaiskuvan kannalta.
Visuaalisesti peli näyttää sekä GameCubella että PlayStation 2:lla jokseenkin identtiseltä. Latausajat ovat molemmissa versioissa aivan liian pitkät, huolimatta Electronic Artsin aiemmista lupauksista vähentää turhaa latailua. Ruudunpäivityskin heittelehtii huolimatta pelin muuten varsin keskinkertaisesta ulkoasusta. Eikä uskottavuutta todellakaan auta se, että joskus viholliset jumittavat kävellen vaikkapa päin seinää. Electronic Artsin peleissä ei viime aikoina ole totuttu näkemään liiemmin optimointivirheitä, mutta Prisoner of Azkabanin tekoprosessin kiireisyys näkyy selvästi. Oikeastaan ainoa kunnolla viimeistelty osa-alue on ammattimaisesti toteutettu äänimaailma.
Prisoner of Azkaban jää pelinä selvästi elokuvan ja kirjan varjoon. Viimeistelemätön kokonaisuus peittää alleen lukuisat pinnan alla kytevät hyvät ideat. Ongelmaratkaisut ovat mielenkiintoisia ja peli paranee loppua kohden, mutta monet huonot puolet peittävät alleen lupaavan konseptin. Suosittelen Azkabanin Vankia vain kaikkein vannoutuneimmille Potter-faneille.
