Fracture

Syksyn huippupelien tulvaan hukkuessa on ilahduttavaa huomata, että jotkin pelitalot ajattelevat asiakkaidensa parasta. "Enemmän on enemmän" -oppia kannattava Activision kantaa kortensa kekoon himopelaajien ohjaamiseksi muihin harrastuksiin, ja julkaisee Day 1 Studiosin kehittelemän tusinaräiskinnän, jonka kuvaaminen keskinkertaiseksi alelaariroinaksi olisi melko armeliasta. Parin vuoden takaisen F.E.A.R:in kehittäneen studion uusin luomus on yhden jipon varaan rakennettu putkijuoksu, joka tarjoaa puolivillaisen teknisen toteutuksen höysteeksi yhden vuoden tylsimmistä ja korneimmista tarinoista.

Mun tekniikka on parempi kuin sun tekniikka

Fracturen maailma on teknologiavalintojen perusteella jakaantunut Amerikan Yhdysvallat. Länsi- ja itärannikon välillä on juopa. Napajäätiköiden sulamisen seurauksena Mississippi on tulvinut ja tehnyt maan keskiosista asumiskelvottoman. Rannikot ovat erkaantuneet sekä poliittisesti että teknologisesti: idän Atlanttinen allianssi on panostanut kybernetiikantutkimukseen, lännessä Tyynenmeren tasavalta puolestaan on ladannut toivonsa geenimanipulaation varaan. Koska eri teknologioiden kannattajat eivät voi koskaan missään oloissa elää sulassa sovussa, ovat liittoumat kaivaneet aseet esiin ja alkaneet tehdä selvää jälkeä vihollisista.

Näennäisen ajankohtainen taustatarina lässähtää tekosyyksi aivottomalle räiskinnälle heti kättelyssä. Äärimmäisen viileästi nimetty päähenkilö Jet on läsnä liitoumien asevoimien johtohahmojen kohtaamisessa, jonka seurauksena paha Tyynenmeren tasavallan kenraali Sheridan vetää ässän hihasta ja yrittää niistää Jetin ja kaverit miesvahvuudesta. Alkaa "hurja" takaa-ajo, joka vie sankarimme San Fransiscon maisemista aina yhtä vaikuttavaan pääkaupunki Washingtoniin. Todisteena maantieteellisestä vaihtelusta ruudulla vilahtavat sekä Golden Gate -silta että Valkoinen talo. Sikäli kuin ruudinkäryltä ja räjähtävältä roinalta mitään erottaa.

One Trick Pony

Huikea juoni ei ole kuitenkaan Fracturen pääasia. Peliä on yritetty mainostaa lähinnä sen maatakääntävällä fysiikkamoottorilla: tuliluikun lisäksi Jetin pyssy on myös maaperän nostamiseen ja laskemiseen kykenevä manipulointilaite. Kaikkea näkyvää soramaata pystyy nostamaan ja laskemaan tietyissä rajoissa. Näin on helppoa luoda itselleen tulisuojaa, kaivaa poteroita, rusentaa vihollisia kattoa vasten ja raivata esteitä. Vastapainona tälle on yksipuolinen ongelmanratkonta, sillä kaikki pulmatilanteet perustuvat erilaisiin maanpinnantasoilla kikkailuihin.

Maan siirtelyn mahdollistaa muokattu Havok-moottori, jonka ansiosta ympäristö käyttäytyy muutenkin aika dynaamisesti: kalliot voivat lohkeilla, irtolaatikot lennellä ja sillat sortua. Kappaleilla ei kuitenkaan tunnu olevan massaa, esimerkiksi siirtolohkareet voivat tehdä melko vallattoman näköisiä loikkia maaperän kohoamisen takia. Myös viholliset saattavat singahdella mihin tahansa suuntaan lähes millä tahansa vauhdilla vieressä räjähtävien kranaattien tai maisemoinnin takia.

Tuntuu siltä, että Fracture perustuu vain yhteen ideaan, peli on kehitetty ympärille vain siksi, että tuota ideaa päästäisiin kokeilemaan käytännössä.

Kuulostaa paremmalta kuin näyttää

Fracturen kehityksessä on ilmeisesti keskitytty lähes täysin fysiikkamoottorin ja maanmuokkauksen hiomiseen, grafiikan ja pelattavuuden suhteen on jouduttu tekemään enemmän kompromisseja. Fracture ei ole mahdottoman ruma, pikemminkin tavattoman lattea. Sekä teknisesti että taiteellisesti grafiikka on mitäänsanomatonta, mutta etenkin Jetin aika ajoin näkyvä pärstävärkki suorastaan kirkuu viimeistelemättömyyttä. Toisaalta ilmeetön arpinaama näyttää yhtä pitkästyneeltä kuin pelaaja.

Pelattavuutta puolestaan heikentävät kolmannen persoonan pelejä yleensäkin vaivaavat kameraongelmat, mutta myös kelvoton törmäyksentunnistus. Joskus kahden kiven välistä ei pääse kulkemaan, koska peli päättää näin. Sodan runtelemien rakennusten raunioissa kulkeminen on yhtä taistelua kameraa ja törmäyksentunnistusta vastaan; jos Jet ei olisi sitkeämpi kuin tukkaan takertunut purkka, kuolo korjaisi varmasti vieläkin useammin.

Äänipuolella asiat ovat hiukan paremmin. 5.1-äänet on miksattu hyvin, mitä voi odottaakin Lucasartsin vilahtaessa alkuteksteissä: kerrankin puheesta saa selvää renkkaamatta volyymi-nappia yhtenään ja ammuskelu kuuluu oikeasta suunnasta. Räjähdyksissä ja aseäänissä saisi olla enemmänkin potkua. Musiikki sen sijaan on geneerisen kuuloista sotasinfoniaa, lopputeksteissä vilahtavan J.J. Abramsin hovisäveltäjän Michael Giacchinon rooliksi tuntuukin jääneen puhelinkonsultaation tarjoaminen, sillä mitään ikimuistoista ääniraitaa ei Fracturesta käteen jää.

Mekaaninen esitys

Paperilla Fracture vaikuttaa ihan hyvältä: ajankohtainen ja ajatuksia herättävä taustatarina, tämän sukupolven konsoleiden tehoja hyödyntävä uudenlainen fysiikkamoottori, monipuolinen asevalikoima ja F.E.A.R:in tehnyt pelistudio. Käytännössä kuitenkin peli sortuu yksipuolisuuteensa, juoni on epäkiinnostava sikäli kuin siihen edes kiinnittää huomiota, taistelu on puisevaa eikä se maanmuokkauskaan lopulta nouse silkkaa kikkailua merkittävämmäksi pelielementiksi.

Edes moninpelistä ei ole pelastajaksi. Peliseuraa ei Livestä juuri löydy, eikä ihme, sillä moninpelimuodoissa ei ole mitään paikkaamaan kehnoa teknistä toteutusta. Näin tasapaksun ja massasta erottumattoman räiskinnän poimiminen edes alekorista on suositeltavaa vain, jos pystyy nauttimaan tylsällä juonella ja kornilla loppuhuipennuksella varustetusta geneerisestä putkijuoksusta.